Likainen tusina

Pakko nyt pikkuisen rostata tv:tä ja sen julkkiksia, joita esiintyy ylenmäärin tv:n uusissa K18 leikkiohjelmissa lapsille ja lapsenmielisille. Itse en ole kumpaakaan, paitsi että muumeja ja Peppi Pitkätossua katselisin mieluusti, mutta en ykkösinhokkiani Sami Hedbergiä todellakaan missään muodossa. Myös vaikkapa Mikko Kuustonen,  Kari Ketonen, Jenni Pääskysaari, Cheek, räppärit yleensäkin, Palsanmäet, Mikko Leppilampi, Duudsonit, Saariluoma, Ali, Rasila, Rostedt ja kumppanit aiheuttavat ruutuun ilmaantuessaan välittömän oksennusreaktion ja kanavan vaihdon, josta tosin ei useinkaan ole apua: samat tyypit mellastaa joka kanavalla. Yllättäen pystyn vielä joten kuten sietämään Janne Katajaa, Niina Lahtista ja jopa joka paikan Riku Niemistä. Kahdella viime mainitulla on niin tavanomainen nimi, että jopa sen muistaminen tuottaa vaikeuksia, mikä hidastaa naaman kulumista. 

Siis ihmettelen syksyn tv-ohjelmien uustarjontaa. Luulevatko imbesillit tuottajat ja johtajat todellakin, että joku haluaa katsoa samojen tv-julkkisten meluamista ja kohkaamista jokaisessa älyvapaassa peliohjelmassa. Missä ovat filosofiset ja parapsykologiset katsaukset ja keskustelut, minä kysyn vaan hah hah. Yle Puheen Perttu Häkkinenkö on median ainoa häikäisevä soihtu, joka valaisee infantiilin pimeyden.

Täysipainoista suomalaista pitkäaikaisempaa kirjallisuusohjelmaakaan ei ole nähty televisiossa sitten Tuula-Liina Variksen Kirja A&Ö lopetuksen, vaikka paras sellainen oli tietysti legendaarisen Timo Hämäläisen luotsaama Lukulamppu. Myöhemmät kirjallisuusohjelmien laimeat vetäjät kuten Palmgren, Tulusto, Itkonen, Korhonen ja varsinkin Harakka, Kortelainen ovat täydellisiä limboja. Osittain se johtuu ohjelmiin väkisin ympätyistä ulkokirjallisista yleisöä aliarvioivista, näkemyksettömän suosiontavoittelun asetelmista. Pitäisi luottaa kirjojen, kriitikkojen, lukijoiden ja kirjailijoiden, jopa toimittajien, omaan voimaan. Henkilövalinnoissa annan mielelläni apua.

Kaukon ja Ketkun vanhaa proosaa

Viime aikoina olen selaillut jopa pariakin kirjaa pitkästä aikaa. Tosin näistäkin tuli jo karhulappu kirjastosta, joten kovin suurta ei lukuinto ole vieläkään. Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomi ilmestyi jo vuonna 2003, mutta luin sen vasta nyt. Siinä kirjailija kuvaa muun muassa suhdettaan kokeneeseen kaunottareen ja toisaalta pahasti alaikäiseen tyttöön, siis suorastaan puolirikollista toimintaansa naisten parissa. Oiva Pennasen Sisulla ja sydämellä (2007) kirjassa taas kuvataan emäntää, joka tietyssä vaiheessa jakaa pimpsaansa kaikille muille talossa pistäytyville tai oleskeleville miehille paitsi ei aviomiehelleen. Varsin hyviä kirjoja siis molemmat, koska keskittyvät noin puolessa sisällössä seksiin. Toinen puoli on helppo hypätä yli. Röyhkällä se koostuu nuorisokuvauksesta 70-luvun Oulusta ja Pennasella maaseudun työnkuvauksista 50-luvulta ilmeisesti hieman etelämpää. Tiettyjä yhtymäkohtia näillä molemmilla Oulun seudunkin kirjailijoilla on siis realismin tai jopa naturalismin puolesta Päätaloon, joskaan aivan möllärimestarin tasoa kaikin osin ei minusta saavuteta. Toisaalta molemmat käyttävät teknisesti monipuolisempaa keinovalikoimaa kuten esimerkiksi näkökulmatekniikkaa. Onneksi en kuitenkaan huomannut takaumia, tuota nykykirjallisuuden syöpää. Kirjoista voi tehdä leikkaustekniikalla elokuvia mutta elokuvia tuskin kannattaa kirjoittaa kirjoiksi. Ankean urbaani Röyhkä on helposti ainakin maineensa johdattelemana lukijan mielikuvissa hieman henkevämmän tuntuinen kuin esikoisromaanissaan ajoittain mekanistiseen konkretiaan, joskaan ei valitettavasti seksikuvauksissa, uppoava agraari Pennanen. Molemmat antavat vakuuttavan kuvan siitä, että tuntevat aihepiirinsä hyvin eli ovat eläneet kirjailijalle sopivan elämän ja jopa muistavat siitä jotain.

Pitääks mun aina

Kesällä tv-kanavat voisivat lähettää erittäin vanhoja uusintoja. Mitä vanhempia, sitä parempi. Vaikuttaa siltä, että Santeri Kinnunen on jättäytynyt pois televisiosta. Miksi ihmeessä?

Erittäin huonot tosi-tv- ja kokkiohjelmat vaan lisääntyvät televisiossa. Viihdettäkään ei enää viitsitä käsikirjoittaa. Näyttelijäparat yrittävät itse keksiä vuorosanoja toinen toistaan puolivillaisemmissa vinoissa pudotusflopeissa eikähän siitä mitään tule. Se ei ole näyttelijän vahvuusaluetta. Huono oikein huono. Mitään parempaa ei ole luvassa, vaikka TTK jää tauolle. Ennen oli sentään kunnon kulttuuriohjelmia kuten kirjaohjelmia ja tietokilpailuja, filosofien keskusteluja. Nyt on vaan Tuulitunneli ainoa valopilkku. Tv-ohjelmat muuttuvat yhä älyttömämmiksi. Tavoitekatselija on brändätty idiootiksi. Ja kevyt musiikki eli  radio on mennyt pilalle räpistä. Äh, jokainen katsoja muuttuu idiootiksi. Tai ainakin kommentoija.

Jopa niin että en enää pysty lukemaan kirjoja saati kommentoimaan niistä täällä. Mitä luin viimeksi? Peter von Baghin väsyneet muistelmat. Jäin lähinnä ihmettelemään miksi hänen isänsä jätti professuurin Turussa lääketieteellisessä tiedekunnassa ja muutti Helsingistä toiseen periferiaan eli Ouluun. Jokin skandaali siinä täytyi olla takana. Kerouacin originaalia Matkalla kirjaa selailin, mutta se oli vaan selostusta tavisten tyhjänpäiväisestä elämästä höystettynä muutamalla snobilla joskus kauan sitten vanhaan hyvään aikaan kylläkin. Pynchonin uutuutta kirjastossa en pystynyt lukemaan ollenkaan, jokseenkin epäkiinnostavaa, en havainnut yhtään seksikohtausta. No joo, löysin viiveellä Antti Heikkilän ravintoa ja terveyttä käsittelevän kirjan oliko vuodelta 2006. Se mies osaa kirjoittaa todella hyvin ja helppotajuisesti vaikeista asioista. Vanhemmiten hän on tullut toisinajattelijana ehkä liiankin poleemiseksi ja jostain kuulin, että hän ei kestäisi enää Suomen virallisia ravintosuosituksia ja muuttaisikin Saksaan. Tiedä häntä mikä on totuus. Ehkä alan karppaajaksi nyt kun se on jo pois muodista.

En tiedä kuka tohtoreista Mercola, Tolonen tai Heikkilä aloitti ensin, ehkä Tolonen, ja onko heidän ajattelussaan perustavia eroja (tai Somppien opissa), mutta päällisin puolin he näyttävät edustavan samaa uskoa. Jos tv2 ei ole vielä järjestänyt ravintoiltaa, niin eikö olisi jo korkea aika ennen kuin suuret profeetat lopettavat?

Onko kirjoilla tulevaisuutta?

Antiaikalainen pohtii julkaistaanko kirjoja liikaa ja vastaa kyllä ja ei. Itse ajattelisin, jos osaisin, että kirjan suhteen tärkeää on kirjoitus ja lukeminen. Kritiikki tai keskustelu kirjoista on toisarvoista.

Kirjoitus ilmeisesti ei ole vähenemässä, mutta lukeminen on, ainakin kirjojen lukeminen. Itsekin luen yhä vähemmän ja vähemmän kirjoja. Minusta se on negatiivista kehitystä ja tulevaisuus näyttää synkältä. Mutta ei voi mitään. Nykyään ei ole aikaa lukea kirjoja eikä katsoa edes televisiota. Kaikki aika menee pöytäkoneen pläräilyyn ja blogien lukemiseen.

Toisaalta voidaan ajatella, että painopiste siirtyy lukemisesta kirjoitukseen. Se saattaa olla hyväksikin. Onhan ehkä luovempaa kirjoittaa itse kuin lukea. Kirja-ala saattaa siirtyä vähitellen omituiseen itsehöpötykseen, mihin itse jo aikoinaan siirryin, mutta jätin sitten senkin aika vähälle.

Tietenkin on myös kivaa, jos kirjasta esitetään kritiikkejä ja se saa muuta palautetta. Vaikkapa blogeissa. Mutta jos julkaistaan paljon kirjoja, ja niitä luetaan aika vähän, lukijoilla ei ole useinkaan lukukokemuksia samoista kirjoista. Se vaikeuttaa keskustelua, kuten Antiaikalaisen kommenteissakin huomautetaan.

Mutta siis onko kirjoilla tulevaisuutta? On kai niillä, ainakin e-kirjoilla. Tai hm, ehkä sitten ei pidä puhua kirjoista, tai ei ainakaan romaaneista. Kyseessä voi olla aika lailla jokin muu tekstikoosteen tyyppi. Kuten blogi. Tai mikä sitten seuraakin blogeja. Tuskin sentään tekstari tai twiitti.

Historian siipien kapinaa

Olen odotellut viisasta inspiraatiota blogipäästöksi, mutta sitä ei näy tulevan, joten täytyy tyytyä tyhmään.

Finlandia-palkinto meni taas naiskirjailijalle, jonka romaani käsittelee Neuvostoliiton historiaa. Eipä taida miehiä paljoa kiinnostaa. No tuskinpa mikään muu kirja kuin auton korjausopas kiinnostaisikaan. Näin olisi ehkä voinut kirjoittaa joku ekspertti paperimediaankin 50-luvulla, mutta ei enää. Nykyään miehiä ei kiinnosta mikään kirjallisuus. Autonkorjaus on niin nähty ja tabletit eivät tarvitse käyttöopasta eri addiktioihin kuten pornoon ja pokeriin, tai e-kirjojen lukuun. Henry Miller here I cum.

Havukka-ahon ajattelijan tapahtumapaikoista

Havukka-ahon ajattelijaa näytettiin taas joku aika sitten televisiossa. Nimessä on sana Aho, jolla voidaan viitata Juhani Ahoon, yhteen Suomen kirjallisuuden perustajaisään, jonka lastujen jatkajaksi Huovista voisi kuvitella. Jättämällä pois a ja v kirjaimet joudutaan Hukka-aholle, turhuuden turuille tai susien temmellyskentille. Nimessä on monta metsän asukkia tai muuta elementtiä. On havukka eli haukka. On myös havu, tuo havutukkien turha osa, jota voi kyllä käyttää hirvenhiihdon apuvälineenä tai porraspielessä. Havukka on jotenkin hellittelevä ja sympaattinen nimitys haukalle tai jollekin minulle oudolle havujutulle. Ajattelijalla viitataan siihen, että Konsta on tosiaan ajattelija eikä esimerkiksi kertoja tai kuoliaaksinaurattaja.

Vaikka en ole nähnyt koko teosta, Kari Väänäsen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa on ehkä enemmän aineksia kuin sen pohjana olevassa kirjassa? Samoin korostuksia, ehkä voidaan puhua jopa klassikon uustulkinnasta samaan tapaan kuin mitä oli Mollbergin Tuntematon. Lehtinen oli Turkan oppilas ja puhuu yhtä luonnollisesti artikuloiden kuin Mollbergin tuntemattomat näyttelijät. Huomiota kiinnittää myös Lehtisen loiskutteleva soututyyli, mutta sille on kirjassakin sytykettä liittyen lisenssien tapaamisen kiihkoon ja jännitykseen, ei tietenkään Konstan soututaitoihin, joita ei sovi epäillä. Tosin vertailun vuoksi pitäisi nähdä myös aikaisempi tv-sarja, mutta sitä ei ole Elävässä arkistossakaan.

Luulen että elokuvassa korostuu esimerkiksi Konstan antisankaruus. Hän uskoo luokkaeroihin ylöspäin ja alaspäin, tai tavallaan kurkottaa elitistiksi itsekin. Tai no, ehkä sankari juuri pyrkiikin sosiaalisessa arvohierarkiassa ylöspäin eli on elitisti?  Viehättävänä piirteenä esitetään lapsiystävällisyyttä. Konstan "ajattelu" tuskin vakuuttaa nykysuomalaista, vaikka kyllä kai se kuitenkin on ollut kantavampaa kuin muissa 50-luvun kirjoissa. Konsta kuitenkin tavallaan kehottaa mielikuvituksen ja älynkin omaan käyttöön, toisinajatteluun. Suomeenhan mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Samalla Konstan persoona antaa tunnustusta korpiseutujen rikkaalle tarinaperinteelle ennen television valta-aikaa. Tätä samaa asiaa Huovinen ja YLE-tuotanto alleviivaa lyhyessä erikoisessaan Oravanmetsästäjän sihteeristä, missä sihteeri palaa korvesta sivistyksen piiriin ja menee naimisiin tv-mekaanikon kanssa.

Oheen yritän hahmotella kirjan tapahtumien paikkoja kartalle. Ellipsi 1 esittää arviota lisenssien saaren sijainnista. Ellipsi 2:n alue pitänee sisällään Mooses Pessin kartanon. Ellipsi 3 on arvaus Kuoliaaksinaurattajan mökin paikasta. Ellipsi 4 esittää oletusta Havukka-ahon sijainnista. Ellipsi 5 pitänee sisällään metsähallituksen uuden kämpän.

Tarkemmin voi veikata ko. paikoiksi seuraavia kartan paikannimiä: Lisenssien saari olkoon vaikkapa Koposen saari, Mooses Pessin kartano Purola (se voisi olla jopa Kaarne), Kuoliaaksinaurattajan tila esimerkiksi Erola tai Halmevaara. Havukka-aho voisi olla vaikkapa Heikkilä. Lähellä sitä on tosin Havukka-vaara, mutta ei taloa eikä lampea. Havukka-ahon ellipsi voisi oikeasti olla hieman isompi kuin mitä karttaan sattui piirtymään.

Suomentajan päiväkirja

Viime vuonna ilmestyi taas jotain uutta Saarikoskelta. Siis itse Pentiltä. Suomentajan päiväkirja, jota Saarikoski kirjoitti selvittyään hengissä 60-luvun deliriumista rauhallisen perhe-elämän kukoistaessa säännöllisen kääntämistyön ohessa 70-luvun alkupuolella.

Varoitus: kirjoitus paljastaa juonta!

Kirjassa on varsin vähän seksiä. Seuraavia mielenkiintoisia katkelmia huomasin pikaisella selailulla, hieman vapaasti yhdisteltynä (vrt. kääntämisen Saarikoski-syndrooma). Valitettavasti en löydä enää sitä kohtaa, missä Saarikoski yritti panna Kaisa Korhosta huonolla menestyksellä jotenkin.

Tuula toi pullon koskenkorvaa. Iltapäivällä Tuula viekotteli minut naimaan. Haavikko soitti. Maailmankatsomus on se miten te ilmaisette itsenne, ei suhteenne Jeesukseen tai Leniniin. Ihmisen olemassaolon tarkoitus on kulttuurin luominen. Siihen tarvitaan yksimielinen kansa ja kommunismi. Turha on esittää viisasta Välitalon tai Haavikon tavalla, se on teatteria. Välitalolle kaikki on vain taloutta.

Anhava saattaa sanoa: Pekka Tarkka on lahjaton. Tuomas Anhava itse runoilijana on mitätön. Luin Hollannin radioon yhden uusista runoistani. Russel pyrkii aina olemaan oikeassa, mutta paljon tärkeämpää on huomata olleensa väärässä kuin olleensa oikeassa. Asiat eivät ole niin kuin niiden sanotaan olevan, mutta eivät myöskään niin kuin minä luulen niiden olevan.

Ojaharju on liian laiska kuvauksiin ja tyhmä analyyseihin. Matsonin arkkitehtoninen rakenne romaanissa on täyttä paskaa. En minä voi mihinkään uskoa. Minä hyväksyn tai en hyväksy. Teoksesta tekee taideteoksen sen loogisuus.

Tuula sanoi, että lopettaisiko hän pillerien ottamisen kun minä en kuitenkaan viitsi naida. Minä yritän selitellä sitä miksi kyrpä ei seiso vaikka haluaisin. Huomenillaksi tulee Mukka kylään. Timo K. Mukka juo hirvittäviä määriä. Juuso Wallden pistäytyi ryypyllä ja vaikutti kummalliselta.

Televisiosta tuli Mauri Sariolan haastattelu: onko hän todella niin helvetin tyhmä, vai pelkästään valehtelija? En minä ikinä voisi sillä lailla nuoleskella yleisön persettä. Voisin ainakin sen verran kirjoitella juttuja että saisin omat alkoholimenoni sillä maksetuksi: 400-500 markkaa kuussa. Antti Tuuri on hyvää käyttökirjallisuutta keskiluokalle?

Markku Lahtela kirjoittaa, että äidin hellyys on lapselle yhtä tärkeää kuin äidin maito. Hän on moralisti, leipäpappi, joka on etsinyt uuden keppihevosen loppuun kalutun pasifismin jälkeen. Linkola on parempi kirjoittajakin.

Taisin puhua Taaniloiden kanssa liikaa. Hannu on mukava, iloinen ihminen, jonka reippautta kestää yhden illan hyvin. Naiset hämmästelivät saunassa sen isoa kyrpää. Kosmoksessa olivat Timo K. Mukka, Hans Selo Ella Erosen kanssa, Hannu Taanila ja kaikki. Lähetystössä juttelimme Kalervo Siikalan kanssa, joka esitti jonkinlaista kyynikkoa. Minä en kestä huonoja näyttelijöitä.

Jörn Donner on yhdistelmä lahjattomuutta ja kunnianhimoa. Kirjoittaa hän ei osaa. Itse jos yritän kirjoittaa asiatekstiä nykyisin, se muuttuu heti jonkinlaiseksi parodiaksi.

Turhaa on tämä kirjoittaminenkin kun en koskaan kirjoita aivot kirkkaina. Minä pakenin Paasiravintolaan, join itseni känniin ja annoin turkulaisen ex-rouvan kiskoa minut viereensä yöksi.

Luovuuden lähde

Eli ihan pihalla kuten Dick olisi sanonut Punavyölle.

Tämä on spontaani ja pintaa raapaiseva, ei siis sydäntä riipaiseva, joskin dementtinen kommentti häiriöklinikan menneeseen kirjallisuuskeskusteluun. Tässä maallikko kuvittelee millaista olisi olla opettava kirjailija, OK. Tässä ei ole käytetty hakukonetta eikä tutustuttu hakutuloksiin (ennen vanhaan puhuttiin viitteistä vai mitä ne oli), vaikka se nykyään yleensä on välttämätöntä, jotta saisi aikaan edes jossain suhteessa relevantin repliikin, jos ei ole jo ennakkoon kaikkien alojen asiantuntija kuten Rane, Sven tai Kemppinen.

Mitä tarkoittaa kirjallisuudessa sisältö tai sen opettaminen? Onko sisältö substanssia? Ei kai sentään sitä sanottavaa? Tarina taas on jotain muuta kuin sisältö vai onko? Oikeastaan en ymmärrä varsinkaan käsitettä tarina. Ehkä siksi että minulla ei ole tapana kertoa tarinoita. Miten tarina eroaa vaikkapa juonesta? No juoni on ehkä sitä muotoa ja tarina sisältöä, ainakin enemmän.

Mitä on kiinnostava sisältö? No se voisi olla esimerkiksi paljastuksia pintatodellisuuden takaa. Kirjoittaja paljastaa ihmisen tai jopa todellisuuden todellisen olemuksen. Eräs muoto siihen liittyen on avainromaani, paljastusromaani tai kostoromaani.

Dekkarissa yritetään selvittää murhia. Porno- tai seksikirjassa kuvataan seksiakteja. Rakkauskirjoissa rakkautta eli kahden tai useamman ihmisen rakkaussuhteita, juonikuviona voi olla vaikkapa kolmiodraama.

Kirjojen sisältö voi olla adjektiiveilla ilmaistuna tervettä, arkista, pientä, suurta, kaunista, rumaa, kovaa, herkkää, suojattua, rankkaa, sairasta, mielipuolista, ahdistavaa, kauhistuttavaa jne. tai kaikkia yhtäaikaa tai vuorotellen.

Opettaja voisi sitten ehkä opettaa, mitkä eri tyyppiset sisällöt tai sisältöreseptit voisivat muodostaa nautittavia kokonaisuuksia. Tuntuu kyllä aika banaalilta ja mahdottomalta ruveta valitsemaan kortta heinäsuovasta.

Mutta eräs lähestymistapa olisi tutkia erilaisia ja eri genren kirjoja, mitä muotoja ja sisältöjä sieltä löytyy, mutta se onkin sitten kokonainen tieteenala tai useampi tieteenala. Tuollainen analysoiva lähestymistapa ei ehkä ole kuitenkaan paras. Se vie helposti ulkokohtaiseen stereotypiaan ja kaavaan?

Ehkä on parempi, että opettaja selostaa omaa luomisprosessiaan, miten se vaikuttaa sisältöön. Sisältö on kai aika lailla alitajuista, tai en tiedä, ehkä jotkut kirjailijat vain kohottavat statustaan korostamalla, että tarina ja sanat ikään kuin annetaan heille, tekstiä vaan tulee jostain ilman kovinkaan suurta sommittelua ja tietoista pähkäilyä.

Ehkä tuo voisi kuitenkin selittää sitä, että kirjailijoiden, ja taiteilijoiden yleensäkin, luovuus, kun se on saatu käyntiin, ei niinkään helposti lopu. Kirjailija on kuin meedio, jolla on yhteys luovuuden lähteelle. No, sama voidaan selittää opitulla sananikkarointitaidolla, tai sitten ei. Sehän tuottaisi hengettömiä teoksia? Mutta ehkä henkikin saadaan esiin hyvällä tekohengitystekniikalla?

Kuitenkin mestariteoksia putkahtelee esiin jatkuvasti, vaikka media asettaa hirveät paineet menestyskirjailijalle. Luulisi että jokainen kirja on ennen ilmestymistään tavallaan kuin kirjoitettava puhtaalta pöydältä alusta aloittaen ja kaikki kirjailijat ja wannabekirjailijat ovat tekstin syntymisen kannalta samassa nolla-asemassa ennen kirjoitusta.

Mutta ei se niin näytä olevan, vaan tuotanto yleensä jatkuu hyvin, jos se on saatu käyntiin. Ehkäpä siinä on myös opetuksen ydin: miten saada tuotanto käyntiin? Miten löytää luovuuden lähde? Siinä saattaa auttaa yleispätevät ohjeet ja jopa säännöt, joskin myös vaikkapa laillistettu mari Coloradossa tai laillistamaton filosofien yössä Helsingin kaduilla (ennen puhuttiin liskojen yöstä).

No joo, kirjan tekeminen on varmaankin pitkäjänteistä puuhaa ja siihen liittynee monia vaiheita. Maallikkona luulisin, että tarvitaan esimerkiksi hyvä kokonaisidea tai alkuidea. Sitten tarvitaan perslihaksia ja aivotyötä, jotta jaksaa suunnitella muodon ja sisällön ja toteuttaa sen eli tuottaa tekstin. Jokainen lause tosin vaatii syntyäkseen myös luovuutta eli päätöksiä. Kokenut kirjailija voi varmaan hyvin opettaa tuota puolta myös sisällön suhteen. Miten kummassa hän keksi sen ja sen kirjoitusidean ja jopa tarinan ja miten työsti niistä toimivan kokonaisuuden. No joo kuka laupias samarialainenkaan paljastaisi hyviä ideoita muille hah hah.

Onko sitten puutetta enemmän hyvistä aiheista ja ideoista vaiko niiden toteutuksesta, vaikea sanoa. Aiheen keksimistä ja valintaa voi varmaan hyvinkin opettaa. Samoin työstöä. Kirjallisuus voi myös suorastaan jäljentää todellisuutta, todellisia tapahtumia ja todellisia henkilöitä. Tästä kirjailijan päätä vaaditaan usein vadille, mutta hän voi aina vetäytyä semantiikan taakse: kyse on vain fiktiosta. Mitä enemmän kirjailija jäljentää, jalostaa jne. ympäristöään sitä vähemmän hän tarvitsee varmaankin luovuutta hah hah.

Paasilinnaan täytyy tietenkin aina viitata (ja väärin) tässä yhteydessä: Kirjoittajan on hyvä elää sellainen elämä, että elämänkokemuksesta ja havainnoista voi ammentaa aineistoa ja jopa ideoita kirjoihin. Kyseenalaisia ideoita voi saada myös seuraamalla yleistä mediaa yleisistä asioista. Esimerkiksi Roban käsikirjoituksessa on käytetty paljon uutisia.

Ellilä, Salminen, Röyhkä

Lueskelin kirjastossa muutamia romaaneja pitkästä aikaa. Dokumentoin myös tämän harvinaisen tapahtuman viitteellisesti. En sentään voi enää lainata kirjoja kotiin, koska minulla on sattuneista syistä lainauskielto. Kirjastovirkailija tarkkaili puuhiani epäluuloisesti, mutta löysin nurkkauksen, missä pääsin kuolleeseen kulmaan mitä tulee hänen haukankatseeseensa. Tutustuin pikaisesti salaa kolmeen kirjaan: Arto Salmisen Kalavaleeseen, Kauko Röyhkän Kreikkalaiseen salaattiin ja Kirsti Ellilän Ristiaallokkoon. Viime mainittu vaikutti kokonaisuutena parhaalta ja Kauko jäi viimeiseksi, vaikka aloitti parhaiten. Kalavaleessa taas oli niin inhottava aihe, että se alensi pisteitä. Eniten seksiä oli ehkä Röyhkän kirjassa ja Kirstin kirjassa vähiten. Kaikissa oli paljon suhteita silti.

Niitä kaikkia voisikin pitää fiktiivisinä suhdekokeiluina tai tutkielmina erilaisiin seksuaalisiin ratkaisuihin ja mitä siitä seuraa muuhun elämään: BB-tyyppinen kommuuni, intiimi johtaja/sihteeri-suhde, heteroperhe, rakastaja/playboy, vanha mies/nuori nainen, lesbosuhde. Heikoimmin näyttää menevän Kaukon "normiperheellä", mutta lopussa jälkipolvi väläyttää pimeyden lisäksi myös valoa. Ilmeisesti kirjailija on ripotellut omia eri puoliaan jokaiseen henkilöön.

Röyhkän kirja saattaa olla hyväkin, mutta sen kerronta, juoni ja henkilöt jotenkin hajosivat loppua kohti siinä määrin, että en vielä toistaiseksi ole keksinyt siihen hyvää taiteellista syytä. Ehkä kirjailijalla on mielessä joitakin hieman salaperäisiä motiiveja ja näkökulmia, joista muuten puuttuu heteronaisen näkökulma tai ainakin näkökulmakertoja. Päällisin puolin Kreikkalainen salaatti on kuin kolmesta novellista koostettu epäsymmetrinen tilkkutäkki, mikä ei ole kovin eheä ja romaanin elementit tuntuvat jäävän irrallisiksi ja juonet keskeneräisiksi. Ehkä se on postmodernia.

Kirsti ja Kauko käyttävät läpikotaisesti melko neutraalia kirjakieltä, Salminen enemmän myös puhekieltä ja sivistyssanoja (esim. aggregaattinen) kunkin näkökulmakertojan mukaan tyyliä vaihdellen. Salminen ja Röyhkä käyttävät siis näkökulmatekniikkaa, mutta maltillisesti, Ellilä käyttää tavallaan kaikkitietävää kertojaa, jonka näkökulma on Auliksen, mutta lauseet esitetään siis kolmannessa persoonassa. Ristiaallokossa lukijaa koukutetaan esimerkiksi salaperäisillä pahvilaatikoilla. Röyhkällä vastaava elementti on petollisen vaimon oudot kuvat roskakorissa. Missään näistä ei juoni kai ole kovin keskeinen. Aforismeja ja sanomaa, havaintoja elämästä, parisuhteista ja yhteiskunnasta jaellaan avokätisesti, kiitos siitä ja muustakin.

Ristiaallokkoa-kirjassa ilmenee, että parisuhteessa toista tai ainakaan miestä ei voi kunnioittaa, se on liikaa vaadittu. Röyhkältä en muista yhtä selvää aforistiikkaa detaljeissa.Salminen jakelee niitä runsaasti etenkin vanhenemisesta ja maailmasta heh heh. Tulkinta ei ole kovin ruusuinen hänellä. "Tässä iässä tunsin jo ihmiset, mutta ihmiset eivät enää tunteneet minua". Ellilällä on raamatuntulkintaan hyvä pointti: Raamatun sana pitää tulkita kokonaan joko kirjaimellisesti tai vapaasti ja koska kaiken kirjaimellinen tulkinta on nykyaikana monelta osin mahdotonta, mitään ei tarvitse tulkita kirjaimellisesti, jos ei halua hah hah.

Paskateoria

Kesken kirjallisen nousukiidon vuonna 2005 yllättäen kuollut kirjailija Arto Salminen on jälleen ajankohtainen nimi. Uusi kotimainen menestyselokuva Varasto pohjautuu hänen samannimiseen kirjaansa. Varmaan jatkoakin seuraa Salmisen suppeahkon mutta napakan tuotannon filmatisoinnissa.

Häntä on sanottu suomalaisen inhorealismin, ilkeilyn, inhottavuuden, paljastuksen, totuuden, rehellisyyden, mustamaalauksen, lakonisen tylyilyn ja tragikomiikan mestariksi. Muistan kun Salminen esiintyi noin 10 vuotta sitten televisiossa ja puhetta oli paskateoriasta. Valitettavasti täytyy tunnustaa, että nyt en muista, mitä se paskateoria oikein tarkoitti? Yksi Googlen puutteista, tai omista puutteistani taidossa käyttää hakukoneita, on mielestäni se, että en saa sitä kautta Suomesta vastausta kysymyksiin tyyliin "mitä tarkoittaa paskateoria". Hakukone löytää vain muutamia itse asiaa sivuavia heittoja.

Kustannustoimittaja Haanpää viittaa selvästi harhaan sivuhuomautuksellaan, että kirjan nimi tulee siitä, että alkuperäinen ajatus sijoittaa tapahtumat lähitulevaisuuteen oli paskateoria, mikä ei toiminut. Ja muistaakseni Salmisen kustannustoimittaja oli Touko Siltala, mutta ehkä hän oli Haanpään edeltäjä Salmisen kustantajana. Luultavasti kuitenkin itse paskateoria on ajateltu aivan toimivaksi.

Mutta mitä ihmettä se tarkoittikaan. Sitäkö että paska nousee julkisuudessa pintaan ja että iltapäivälehtiä kiinnostaa vain paska tai moska. Ei se niin voi olla. Tai olkoon toistaiseksi kunnes saan selville asian. Sitä ennen täytyy turvautua ennakkoluuloisesti ja epäkorrektisti paskateoriaan: Salminen eli sattumalta tai tietoisesti kansan pariin hakeutuen sellaisen elämän, että se poiki luonnollisesti esiin samanlaisen tekstin. Vaikka voi olla, että todellisuudessa hän kuuluikin yläluokkaan, ja vain flirttaili "roskaväen" kanssa. Tutkimusretki kuitenkin kävi liian raskaaksi ja aiheutti kirjailijan kuoleman ennnen kuin hän ehti kirjoittaa puoliakaan siitä, mitä oli kokenut.

Kolmivarpainen sammakko

Kirjaston poistokirjojen satoa: Kari Suomalaisen omaelämäkerrallinen kirja vuodesta 1975 (painettu 1976: Kolmivarpainen sammakko, humoristin päiväkirja) on jonkin verran mielenkiintoinen. Vuoden 1975 päiväkirjassa kolmivarpainen sammakko esiintyy Karin unessa Lipen mukaan osoituksena siitä, että Kari on töykeä ja epäystävällinen. Unessa Kari ei ollut päästänyt sammakkoa sisään väittäen, että kyseessä on yksityistilaisuus. Kirjaan on myös piirretty kyseinen sammakko istumassa sohvalla ja litkimässä Karin viskiä muistaakseni myös sikaria tuprutellen. Se lienee kuitenkin kirjailijan itsensä vertauskuva ainakin Lipen mielestä, jollaisena sitten myöhemmin Tommy Hellsten käytti virtahepoa. Muita selviä viitteitä Karin alkoholismiin en kirjasta ainakaan ylimalkaisella selailulla huomaa. Varmaan niitäkin on. Yksi sellainen voisi olla triviaalisti puliukkojen toverillinen käytös Karia kohtaan, kun he sattuvat vastakkain yleisillä paikoilla, vaikka toisaalta Kari paljastuu kirjassa yllättävänkin jyrkäksi elitistiksi. Se on kyllä ymmärrettävää ottaen huomioon hänen sukunsa kulttuuritaustan ja statuksen Helsingin/Suomen vanhoissa seurapiireissä. Wikipedian mukaan Lipen mielestä Kari oli karkeasti ilmaistuna mustasukkainen juoppo. Tämä vaikeutti perhe-elämää. Kirjassa mustasukkaisuus liitetään kuitenkin lähinnä Lippeen eikä Kari suoraan tunnusta omia syrjähyppyjä, vaikka vääriä viittauksia sellaisiinkin Lipen turhina ja naurettavina epäilyinä on.

Jossain 80-luvun haastattelussa Kari sanoo vaihtoehtoisina ehkä antoisampina työurina säveltäjän tai muotokuvamaalarin työtä. Hän tekikin monia muotokuvia. Varmaan sävellyksiäkin on, mutta niistä minulla ei ole tietoa, muuta kuin siitä oopperasta, jonka hän sai juuri valmiiksi ennen kuin joutui kohtalokkaalle sairaalakäynnilleen. Ja kyllä hän sävelsi musiikkia esimerkiksi näytelmiinsä. Kari oli myös novellisti ja näytelmäkirjailija, fagotisti, toimittaja, taittaja ja tietokirjailija kuvittajan ja pilapiirtäjän jne. ohella. Yhteiskunnallisena ajattelijana hän oli myös varsin huomattava ja itsepäinen hahmo, oikeastaan toisinajattelija mutta kansan suurella tuella. Hänen elitisminsä ei siis ollut opportunismia eikä seurannut moraalisesti arveluttavaa vaikuttajien valtavirtaa. Elitistinä hän oli siis oikeastaan anakronisti ja siinä mielessä ehkä lähellä Sariolaa, vaikka muuten varmaan olikin hänestä kaukana. Sariola ei ilmeisesti koskaan päässyt seurapiireissä aivan niin korkealle kuin Kari, vaikka lähetti vaikuttajille ahkerasti sähkeitä tietyssä vaiheessa illan viettoa. Kari oli pilapiirtäjänä viime vaiheessakin aikaansa edellä: hän oli ensimmäinen jota sensuroitiin poliittisesti epäkorrekteista mielipiteistä maahanmuuttoon nähden. Kari joutui väistymään mediasta omalla termillään ilmaistuna hurraaisänmaattomien takia.

Tämä on ilmoitus

Aloitin lukea Kolmivarpaista sammakkoa eli humoristin päiväkirjaa vuodelta 1975. Täytyy pysytellä ajan hermolla.

Kirja on selvästikin lukemisen arvoinen. Samoin on muistaakseni asian laita koskien Hunsvotin päiväkirjaa vuodelta 1989. Sen olen jo lukenut kauan sitten, mutta enpä muista siitä yksityiskohtia (basso:mitään) kuten on tyypillistä.

Päiväkirjat muistuttavat sopivasti blogeja.

Musta rakkaus

Selailin Väinö Linnan Mustaa rakkautta. Sen voi ajatella kuvastavan jotain sodan jälkeistä epätoivoista eksistentialismia, film noiria. Synkkään ikävyyteen on suomalainen taideromaani luottanut pitkään ja varmaan edelleenkin. Päähenkilöt ovat ihmisiä, jotka on heitetty enemmän tai vähemmän orpoina hankalaan maailmaan ja no niin. Nainen on kuitenkin ulkonaisesti kaunis ja nuorella miehelläkin olisi loistava tulevaisuus edessään, jos hän vain olisi käynyt edes yhdellä Sarasvuon luennolla ja voittanut negativisminsa ja saanut valaistua luonteensa pimeät puolet, jotka nyt kuitenkin antavat mahdollisuuden rakentaa tarinasta antiikin tragedioihin tai vaikkapa Raskolnikoviin vertailtavan kohtalon kosketuksen, joka jää helposti kummittelemaan lukijan mielessä kuten taideteoksen pitääkin. Kieli vaikuttaa ainakin alussa melko yksinkertaiselta ja kuivakkaalta. Muuten teoksessa on tiettyjä yhtymäkohtia Waltarin pienoisromaanien työläistragedioihin mutta myös aikalaisen joskin ns. linnamaisen realismin vastaleirin eli suomalaisen modernismin Mereen, joka paljolta kuvaa ikäviä taviksia ainakin päällisin puolin tyhjänpäiväisissä puuhissaan. Linnalla on enemmän pyrkimystä rakentaa vaatimattomista aineksista normaali romaanin kaari, missä hän taitaa onnistuakin luoden taiteellisesti ehjän mutta hieman ennalta arvattavan juonen? Kertomuksen kieli, ihmistyypit ja fyysinen sekä yhteiskunnallinen miljöö ovat tietenkin vanhentuneita, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia varmaan on löydettävissä nykyisten iltapäivälehtien otsikoihin. Miehinen mustasukkainen käytös on edelleen voimissaan vierasperäisenkin primitiivisen vaikutuksen elvyttämänä ja maustamana. Mutta romaanin epäsankari on asenteiltaan nietseläinen jäykkä moralisti, joka halveksii juoppoja ja huoria päinvastoin kuin mitä nykyään yleensä ajatellaan ja toimitaan. Jos verrataan Mustaa rakkautta tämän blogin postmodernistiseen viihteellisyyteen pyrkivään minifiktioon niin kyllähän vaaka kallistuu Mustan rakkauden puolelle: siinä on pitemmässä konstruktiivisessa muodossa tavoitettu taiteellisesti korkeampi taso sortumatta silti varsinaisiin saippuaoopperamaisuuksiin. Musta rakkaus on oikeaa kirjallisuutta, joka lievästä banaalisuudestaan huolimatta on klassikko.

Vanhoja aikoja

Jotenkin on hauska lukea Sariolan ensimmäisiä dekkareita, joiden vielä paljolta agraarinen ympäristö, mennyt maailma joka tekstissä kuvataan modernina, on noin vuodelta 1956. Varanotaari, 32-vuotias komisario Susikoski kuitenkin jo ajaa, ja kerää ihailevia katseita pikkupojilta, isoilta pojilta ja tuhmilta tytöiltä, modernilla cabriolet mallin pikku-Mersulla, joka kuulostaa olevan menohaluiltaan kuin Rytsölän Lamborghini. Lapin tunturihotelliin matkustetaan Helsingistä ensin Aeron lentokoneella useita välilaskuja tehden aina Rovaniemelle asti, mistä jatketaan jykevänokkaisella onnikalla maantietä, mutta mikä yllättävintä loppumatka, yli peninkulma, pitää matkata omatoimisesti halki erämaan hiihtäen. Matkalaukkua ei siis voinut mukana raahata, vaan tavarat täytyi kantaa repussa! Hotelliin ei mennyt aurattua tietä, sinne ei päässyt autolla, korkeintaan hevosella, jos sellaisen sai tilattua jostain ajoon? Ehkä hotellilla oli käytössään oma hevonen? Nykyään vastaavilla kulkuyhteyksillä varustettuun hotelliin ei taitaisi montaa asiakasta saapua. Kuitenkin perillä on jo käytössä moderni laskettelurinne, missä voi harrastaa mutkamäenlaskua hissin ja koukkuun kiinnitettävän hissivyön avulla. Ravintolassa tarjotaan gourmet-aterioita lämmitetyiltä lautasilta ja snapsi on kylmää. Juopottelevat seurueet ovat yleisiä ja muutama sievä neitokainenkin sulostuttaa komisarion sinänsä synkkiä tutkimuksia Lapin taikaa ja lumousta hehkuvassa maisemassa. Lentokoneen kaartaessa Rovaniemen uutuuttaan hohtavan kauppalan yli huomio kiinnittyy keskuskansakoulun massiiviseen kivikompleksiin.

Pääkirjoitus

Siis kritiikitöntä kapulapälätystä. Kikkikii laulaa jossain sorsa.

Harvoin näkee suurelle yleisölle suunnatussa mediassa kunnon kirjallisuustieteellisiä arvosteluja teoksista. Ehkä niitä sitten on Parnassossa? Tai ehkä arvostelu, kritiikki on väärä termi. Se viittaa liikaa päivälehdissä yleiseen lyhyeen subjektiiviseen ja informatiiviseen kevyeen juttuun jostain kirjasta. Siinä ei yleensä juuri käytetä kirjallisuustieteellistä sapluunaa kuin sattumanvaraisesti ja suppeasti. Oikeastaan en seuraa tässä ainakaan vielä väitettyä nykyistä kustannusalan trendiä, missä huomio pitäisi kiinnittää tekijään, joka ei siis olekaan kuollut, eikä teokseen, mitä uuskritiikki ja modernismi kai korosti, vaikka modernismi ja postmodernismi synnytti myös, joskin juuri maskuliinista kun se nykyään alkaa olla muodinmukaisesti ja ehkä lukijakunnan sukupuolijakaumaa myötäillen feminiinistä, henkilökulttia siinä kuin sitä edeltäneet tyylisuunnat, ajatellaanpa vain vaikkapa sellaisia suuria nimiä kuten Volter Kilpi, Hans Selo, Pentti Saarikoski, Veijo Meri, Antti Hyry, Paavo Haavikko, Hannu Salama, Jörn Donner ja Erno Paasilinna vain muutaman mainitakseni.

Kirjallisuustieteen osa kirjailijan brändäyksessä on siksikin heikko, koska kovin eläviä kirjailijoita ei ole ollut tapana vielä tutkia kovin tarkasti, tai edes heidän teoksiaan. Jos kirjallisuustiede suuntaa tutkimustaan enemmän aikalaiskirjallisuuteen, niin sillä saattaisi olla myönteinen vastavaikutus brändäyksen kielteiseksi katsottuihin piirteisiin. Jo hieman vanha kuiva kääkkä saattaa teostensa ominaispainosta nousta yhtä mielenkiintoiseksi nimeksi kuin nuori lesbo feministi ulkomaalaisvaikutteinen julkkis, joka kirjoittaa mediaseksikkäästä aiheesta ja jopa teemasta. No se on tietenkin hybristä eikä anna median julkisuusprosesseille sitä arvoa, mikä niillä oikeasti on. Paris Hiltonin hameen heilahdus hänen noustessaan limusiinista on tietenkin paljon mielenkiintoisempaa ja suositumpaa kuin jokin uusi kirjallisuustieteellinen havainto Hannu Mäkelän tuotantoa koskien. Mutta jos samaan juttuun yhdistetään Hannu Mäkelän vaimon pohkeen vilahdus niin asia saattaakin olla jo hieman toinen. Tietenkin myös vanhasmainen tai kanervamainen ja jopa artopaasilinnamainen-penttisaarikoskimainen negatiivinen julkisuus on myös yksi varteenotettava vaihtoehto. Sama mitä puhutaan kunhan puhutaan. Jörn Donner toteutti aikanaan ennnen kuin kehitti itselleen teflonpinnan jossain määrin sitä. Valitan jos tämä nyt sai liikaa jotain sovinistista sävyä, mutta se on täysin tahatonta eikä tietoinen tendenssini vaan ehkä todellisuuden spontaani heijastuma.

Eräs toinen seikka, mikä saattaisi toimia vastapainona mahdollisille brändäyksen kaupallisille ylilyönneille, olisi se, että televisoon saataisiin takaisin niitä mainioita asiantuntijakeskusteluita kirjallisuudesta ja yleensä kulttuurista, joista ennen vanhaan oli jopa ylitarjontaa. Nykyään tv-ruudun on valloittanut aika pitkälle kulttuuria karttava nuorille "aikuisille" suunnattu tyhjänpäiväinen ja lyhytjännitteinen pikasarjatuotantohile tositv- ja urheilulähetysten lomassa. Ritu ja Pirre tuolta haluavat lisätä, että Naapureina Madridissa on aivan hyvä. Onneksi ylen radio-ohjelmissa asiat ovat toisin, mutta se ei riitä.

Toistaiseksi en ole huomannut, koskeeko sanoisiko ejkensläinen brändäysvaatimus paitsi tekijää niin myös sisältöä. Sehän olisi astetta vakavampaa puuttumista tekijän taiteellisiin vapauksiin. No luulen että sitäkin tapahtuu sekä tekijäsyntyisesti että kustannuslähtöisesti. Tässä on kuitenkin kirjailijalla myös mahdollisuus laadusta ainakaan läpikotaisesti tinkimättä käyttää hyväksi julkisuusmekanismeja sisällön kautta. Hän voi esimerkiksi kirjoittaa Vanhasmaisesta päähenkilöstä. Ai niinkö on jo tehty. No niinpäs onkin. Ehkä tässä onkin uusi kirjallisuuden lopullisesti tuhoava, ja lakimiesten kultakaivos, vaarallinen trendi ja brändi: julkkisten hyödyntäminen myös suoraan avainromaanien sisällössä. Kirjailijan ei tarvitse vaivalloisesti välttämättä ponnistella itse julkkikseksi, vaan hän voi hyödyntää valmiita julkkiksia päähenkilöissään. Tuntemattomien haamukirjoittajien eli laatukirjoittamisen päivät on ehkä sittenkin ainakin osittain turvattu muotibrändäyksen molemmissa haaroissa.



automatic translation

Editorial

Kikkikii sings in a duck.

Rarely does one see in the media to the general public good literature reviews with scientific arguments. Perhaps, then, is Parnassos? Or perhaps a criticism of criticism is the wrong term. It refers to too many daily newspapers to the general brief subjective light and informative story for any book. It is usually just used the scientific literature method random than strictly. Actually, I do not follow this, at least not yet alleged the current publishing industry trend, where the attention should be paid to the author, which therefore is not dead, nor in the work, what the New Criticism and Modernism emphasized, though, modernism and postmodernism bore also, albeit very masculine when it is now starting to be fashion and perhaps the readership gender distribution along the feminine, the personality as much as anything that preceded it styles, think of the only example of the great names such as Volter Kilpi, Hans Selo, Pentti Saarikoski, Veijo Meri, Antti Hyry, Paavo Haavikko, Hannu Salama, Jörn Donner, and Erno Paasilinna, just to name a few.

Literature of the writer's branding is weak also because, since the very living writers had no way yet to examine very carefully, or even in their works. If the scientific literature for more research into contemporary literature as it could have a positive effect on perceived to be negative branding features. Already a little old dry duck works may increase the specific weight of less interesting than the name of a young lesbian feminist foreign celebrity, who write on the subject and even popular theme. Well it is, of course, and not let the media hybristä julkisuusprosesseille the value of what they really are. Paris Hilton's skirt, changed his boarding limos are of course much more interesting and popular than any of the new literature of scientific observation on the production of Hannu Mäkelä. But if the same story, combined with Hannu Mäkelä wife calf glimpse so it might be a little different. Of course, also Vanhanen-like or heather-like and even artopaasilinna-penttisaarikoski-like negative publicity is also a viable alternative. Same as long as we talk about what is spoken. Jörn Donner took the time as the stock of corporate teflonsurface developed itself to a certain extent it is. Sorry if this was now too much of something male tone, but it is entirely accidental and not aware of the tendency, but perhaps the reality of spontaneous reflection.

Another factor, which could act as a counterweight to commercial branding potential excesses would be to bring back those Televison excellent expert discussions in the literature and culture generally, which in olden times was even a surplus. Today, the TV screen is pretty much conquered the culture of antisocial young "adults" directed trivial real-tv and sports broadcasts Shanghai. Ritu and Pirre from that wish to add that our neighbors in Madrid is quite good.

So far I have not noticed, that applies to brand only factor, but also the content. It would be a more serious degree of lack of intellectual artistic freedoms. Well, I think that even happens, and author was born in manner that cost-orientation. However, this is also the author the opportunity to quality, at least not without sacrificing a thorough use of the mechanisms of publicity through the contents. He can write, for example prime minister main characters. Oh is that what has already been done. Well so it is. Maybe this is a new literary finally destructive, and lawyers in gold, a dangerous trend and brand: celebrities also use direct key content of the novels. The author does not necessarily need to laboriously struggle himself a celebrity, but he can take advantage of celebrities ready to star. Unknown ghost writers, namely the quality of writing dates is perhaps, at least partially secured in brands.

Puhdistus

-De Sade toimi paljastajana. Paljastus on yksi fiktion tehtävä tai mahdollisuus.

-Oho, luulin ensin että sanoit erektion. Tosin paljastuksen sijasta täytyy useimmiten turvautua juoruun.

-Paljastan että en tiedä kirjoittamisestakaan juuri mitään. Sillehän on keksitty joitain yleispäteväksi sanottuja sääntöjä.

-Joskus googlasin kaikenlaisia oppaita ja kopioin niitä kovalevylle.

-Ne jäi lukematta kuten kaikki muukin tieto mitä keräsin. Se kovalevykään ei enää käynnisty.

-Voisin siis kirjoittaa väärin puhtaalta pöydältä.

-Sellaista ei tosin jaksa kukaan lukea.

-Lukeminen on yliarvostettua. Hanki elämä.

-Pääasia on kerätä ja varastoida kuin hamsteri umpihangessa.

-Täällä lukeminen on täysin hypoteettista.

-Hybristä.

-Myöskin ajattelu on epäilyttävää. Tyhmällä se ei johda mihinkään.

-Naapureina Madridissa oli siitä hyvä kommentti, joka meni jotenkin näin:

-"Hän kutsuu ajatteluksi mitä tahansa kognitiivista mielenliikahdusta".

-Okei, en muista mitä se tarkalleen oli, täytyy mennä penkomaan videonauhojani.

-Naapureina Madridissa on minusta paljon parempi kuin Serranon perhe, koska se ei ole niin perhekeskeinen.

-Okei, en enää nauhoita mitään, koska en selviä pelikonsolien johtoviidakosta.

-Luin melkein yhdeltä istumalta Katan Kahdeksas huone -kirjan, mikä on sen perusteella aika hyvä. Vastaavasti esim. Tuomas Kyröä en jaksa lukea montaakaan sivua toistaiseksi.

-Katan aiemmat kirjat ovat kyllä jääneet kesken eli ne on "huonoja" hah hah. Tosin ei riitä huomata, että ei lue. Pitää myös eritellä, mitkä kirjallisuusteoreettiset puutteet aiheuttavat sen.

-Haista...

-Kolme pistettä on kiellettyä.

-En kyllä ollenkaan kuuluu Katan kirjan kohdeyleisöön. Olen mies ja inhoan jopa takaumia saati postmodernistista päällekkäistarinaa, en jaksa innostua ainakaan romaaneissa astrologiasta, en yleensä lue romanttisia ihmissuhdetarinoita jne.

-Kansikuva ja sisältö kosiskelee voittopuolisesti naislukijoita siis.

-Katan kannattaisi kirjoittaa paljastusromaani itsestään kaikkine niine mainioine kuvineen heh heh. Astua siis oikeussalikeskustelun toiselle puolelle. Hän on ajautunut väärälle puolelle.

-Ehkä Katan kirjassa viehättää se, kun olen niin kultturelli, että olen ajellut Tuusulan rantatiellä ja jopa käynyt kääntymässä Onnelan pihassa.

-Lisäksi minua oikeastaan kiinnostaa enemmän kirjailijat kuin kirjat.

-Vaikka yleisesti ajatellaan, että kirjailijat ovat aika ikäviä ja kuivia ihmisiä.

-Naapureina Madridissa paljastaa ihmisen tai espanjalaisen raadollisuuden, pikkumaisuuden, itsekkyyden, petollisuuden .... Toisaalta se on tietenkin viihdehöttöä, joka ei ole edes niin realistista kuin vaikkapa samaan aikaan tulevat eastenders ja muut anglosaksiset viihdesarjat, jotka junnaavat paikoillaan kuin elämä.

-Kannatan atomivoimaloita Olkiluotoon, mutta en mihinkään muualle.

-Valtio voisi panna luvan ehdoksi, että TVO antaa energiaa Outokummulle omakustannushintaan. Ei ole mitään järkeä pilata Perämeren luontobrandi.

-Tai no niin no, Fortumille myös lisää voimaa Loviisaan.

-Pekkarisen palopuhe ei sovi Suomeen. Kuulosti niin falskilta ja mauttomalta.Suomalaisen poliitikon pitää hiljakseen vaan ääneenajatella kuten Koivisto.

-Tai PV, itkun kera.

-Samoin hyi bisnes, Hollanti ja WSOY.

-Osallistuvan kirjallisuuden päivät!

-siis Osallistuvat

-Hajoaa osiksi. Kuten Lada ennen muinoin.

-Pääasia että itse osa ei hajoa.

-Joten osat voi pistää lihoiksi.

-Vegetaristit ei siitä paljoa kostu.

-Mutta porno saattaa auttaa asiaa.




Abstract (automatic translation)

Clean-up
-Fiction task is to reveal.
-Reading is overrated. Get a life.
-Here, reading is purely hypothetical.
-Though not enough to note that does not read. Must also specify which of the literary theoretical deficiencies causing it.
-Also, thinking or writing it is suspicious. Foolish, it does not lead anywhere.
-In addition, I am really more interested in writers than books.
-Although generally thought that the writers are pretty bad, dry and free people.
-Similarly, business-ugh, the Netherlands and WSOY.
-I support the Olkiluoto nuclear power stations, but not anywhere else. State could get a permit condition that gives energy to TVO Outokumpu cost. It makes no sense to spoil the Gulf of Bothnia Nature brand. Or, well, Fortum should also increase the power of Loviisa.

Voiko tämä olla totta

Tuskin. Ja mikä on totta? Mutta siis saisikohan kulttuuritasoaan nostettua pelkällä ylimielisyydellä? Ehkäpä, ei sitä koskaan tiedä. Toisaalta miksi sitä pitäisi nostaa? Pääasia että jotain vielä nouseekin. Aina aamuisin, kun seison pyyhe kourassa ja katson suoria tapetteja, vaikka tuolit on viety. En enää jaksa lukea dekkareita tai jännitysviihdettä, ehkä en ainakaan ulkomaista viihdettä ollenkaan? Se tuntuu liian sepitetyltä ja lapselliselta, turhalta. Ulkomaiset nimet ärsyttävät. Parempi lukea muistelmia. Yhtään Remestä en ole lukenut, en Dan Brownia, Ellroyta, Marklundia tai Larssonia. Ehkä minusta on tullut viimeinkin ja huomaamatta korkeakirjallinen laatuyksilö, eliitin kannattaja, establishmentin tukipylväs? Tässä aivokuolion vaiheessa. No hyvä on, tunnustettuja laatukirjoja luen sitäkin vähemmän, muita kirjoja kyllä, jonkun verran. Elokuvina viihdekin menettelee, ei kuitenkaan juurikaan toimintaviihde, mikään väkivalta, edes Bondit yms. Porno jossa on jotain juonen tynkääkin tai taidetta (Sig!) on aina poikaa, jopa Alaston piilokamera menettelee. Esiin pongahtavien tissien lumo kestää sijaiskatsojien reaktioiden ylinäyttelynkin. Vaikka porno on todellista toiston pakkoa, stereotypian juhlaa. Hm, voisin yrittää "käsikirjoittaa" erittäin huonoja pornoclippejä. Olen siis sittenkin edelleen juntti. Minä vain nukun. Fyysisesti liian vähän, mutta henkisesti koko ajan, sanoisi Inkinen tai Kallinen.

Muutin nimeä

Kokeilen toinen toistaan huonompia nimiä blogille. Jotain päivitystä sekin. Tähän astihan blogin nimi oli Laiskan kirjallisuuden päivät, koska Huonon kirjallisuuden päivät on jo varattu tavallaan. Vein siis uutuuskirjat takaisin kirjastoon. Aika tyhmää ruveta niitä arvostelemaankaan muutamalla puolivillaisella ja rajoittuneella mielipiteellä. Ehkä kuitenkin listaan niitä vielä tänne. James Ellroyn yhtä dekkaria vilkaisin kaupassa. Jostain syystä en innostunut. Olisiko se ollut liian ikävää ja väkivaltaista, ei juuri seksiä. Jee jee itse olen ikävä ja nega. Melenderin Ranskalainen ystävä olikin aika alavireinen kirja, tai en oikein muista muuta kuin yksinäisyyttä, ikävää, rikollisuutta. Liian vähän seksiä. Flaubert-intoilukin tuntui päälleliimatulta. Meinasin muuten muuttaa blogin nimeksi Tissi kirjallisuuden päivät tai Seksi kirjallisuuden päivät, mutta niiden muodosta ei saanut kieliopillisesti oikeaa hah hah. Yhdys sanat ei oikein käy. Tam tam.

Nilikki on yllättävän hyvä

Olen lukenut joitakin kirjoja, uutta ja vanhaa proosaa, lähinnä kotimaista. En viitsi niistä kyllä ainakaan vielä sen kummempaa analyysia kehittää. Ehkä Liimatan Nilikki on tuntunut yllättävän hyvältä. Hyvä lause ja kerronta vaikka aihe ja painotukset outoja tai postmodernin pelkistettyä, toimii. "Siitä pojasta vielä kuullaan." Jack Kerouac: Turha mies Duluozista, todellakin turha, "oikein huono, oikein huono", etupäässä pelkkää amerikkalaista jalkapalloa. William Burroughsin Nisti on aika hyvä, ei mitää keekoilua kielellä tai tyylillä, ei postmodernistisia repeämisiäkään kuten kai Alastomassa lounaassa on, rankka elämä on hyvä aihe, lukijalla säilyy mielenkiinto siitä, miten päähenkilö selviää päivästä päivään vai selviääkö. Juha Hurmeen Puupää on ihan luettava pätkittäin, samoin Melenderin Ranskalainen ystävä, jonka nimi tuo mieleen erittäin huonon Ranskalaisen testamentin ja elvistelyn eurooppalaisella kulttuurilla, vaikka toisaalta siinäkin on puolensa. Sen lukeminen on vielä kesken ja saattaa jäädäkin. Mauno Saaren Haavikko-niminen mies on mielenkiintoinen mutta sekava, koska siinä ei ole kronologiaa. Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja on jotenkin liian rakennetun ylijuonikas minun makuuni, lause on paikoin varsin postmodernistista. Yritin juuri äsken lukea Jaakko Yli-Juonikkaan ilmeistä oppi-isää: Thomas Pynchton: Huuto 49. Takakansiteksti: postmodernismia, tarkkaa ajankuvaa (USA 1965). Teksti ei siis ole niin vetävää kuin vaikkapa Nilikissä. Saattaa johtua siitä, että Nilikissä päähenkilönä on raitis mies, kun taas Huudossa huumeisiin ehkä sortunut? kotirouva. Pynchtonin Huuto 49 ei siis täytä lukukriteeriäni: en jaksa lukea sitä läheskään loppuun, pari sivua alusta riittää, ja mahdollisten seksikohtausten tarkistus selailemalla. En löytänyt kuin yhden ja sekin oli varsin suppea sekä viitteellinen, vähemmän viihteellinen. Valvojaa ja Nilikkiä ajattelin ensin hieman samaan genreen kuuluvina, beat/pulp. Mutta ne olivat aivan erilaisia, joskin postmodernismia molemmat. Nilikki on minusta tekstin ja kuvauksen tasolla lukukelpoisempaa, perinteistä. Vaikka sanasto ja aforismit voivat olla kekseliäitä ne eivät vaikuta niin omituisilta kuin Yli-Juonikkaalla. Sisältö Nilikissä ei tietenkään ole aivan perinteistä. Päähenkilö on aika negatiivinen ja pelkistetty, toiminta suppeaa mutta tarkoin kuvattua. Osittain kirja lienee siis minimalistinen mutta tekstin ja kuvauksen tasolla myös rikas. Tarkistin tuota Haavikon Yritystä omaksikuvaksi, se on tietenkin aika lailla esseemäinen myös, aforistinen; ja myöskin raaka. Pitäisi nyt ryhdistäytyä ja lukea kaikki lainatut kirjat loppuun ja raportoida niistä tänne. Se olisi varsin tärkeää sekä ihmiskunnan että minun kannalta, luulisin. Kirjoittiko Haavikko päässään tekstit valmiiksi vaiko vasta naputellessaan? Siinäpä yksi kysymys, johon tuskin saan vastausta. Ainakaan hän ei mainosta sitä siinä määrin kuin sitä, että ei ole kirjailija. Toisaalta hän naputteli valmista osaksi jättiläistuotantoaan lauantaisin aamupäivällä. Luulisi että se vaati myös etukäteiskypsyttelyä. Entä miten Haavikko toteutti seksitarpeitaan, kun vaimo asui niin pitkään erillään, vai oliko hänellä niitä enää siinä vaiheessa? Tämä sama kysymys jokaisen ihmisen kohdalla saattaa olla selventävä. Mitä muita samantapaisia kysymyksiä voisi olla? Yksi mikä harmittaa niin se, että julkkiksistakaan harvoin ilmenee mistään täsmällinen pituus. Miehen mitasta korkeintaan viisastellaan.