Nilikki on yllättävän hyvä

Olen lukenut joitakin kirjoja, uutta ja vanhaa proosaa, lähinnä kotimaista. En viitsi niistä kyllä ainakaan vielä sen kummempaa analyysia kehittää. Ehkä Liimatan Nilikki on tuntunut yllättävän hyvältä. Hyvä lause ja kerronta vaikka aihe ja painotukset outoja tai postmodernin pelkistettyä, toimii. "Siitä pojasta vielä kuullaan." Jack Kerouac: Turha mies Duluozista, todellakin turha, "oikein huono, oikein huono", etupäässä pelkkää amerikkalaista jalkapalloa. William Burroughsin Nisti on aika hyvä, ei mitää keekoilua kielellä tai tyylillä, ei postmodernistisia repeämisiäkään kuten kai Alastomassa lounaassa on, rankka elämä on hyvä aihe, lukijalla säilyy mielenkiinto siitä, miten päähenkilö selviää päivästä päivään vai selviääkö. Juha Hurmeen Puupää on ihan luettava pätkittäin, samoin Melenderin Ranskalainen ystävä, jonka nimi tuo mieleen erittäin huonon Ranskalaisen testamentin ja elvistelyn eurooppalaisella kulttuurilla, vaikka toisaalta siinäkin on puolensa. Sen lukeminen on vielä kesken ja saattaa jäädäkin. Mauno Saaren Haavikko-niminen mies on mielenkiintoinen mutta sekava, koska siinä ei ole kronologiaa. Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja on jotenkin liian rakennetun ylijuonikas minun makuuni, lause on paikoin varsin postmodernistista. Yritin juuri äsken lukea Jaakko Yli-Juonikkaan ilmeistä oppi-isää: Thomas Pynchton: Huuto 49. Takakansiteksti: postmodernismia, tarkkaa ajankuvaa (USA 1965). Teksti ei siis ole niin vetävää kuin vaikkapa Nilikissä. Saattaa johtua siitä, että Nilikissä päähenkilönä on raitis mies, kun taas Huudossa huumeisiin ehkä sortunut? kotirouva. Pynchtonin Huuto 49 ei siis täytä lukukriteeriäni: en jaksa lukea sitä läheskään loppuun, pari sivua alusta riittää, ja mahdollisten seksikohtausten tarkistus selailemalla. En löytänyt kuin yhden ja sekin oli varsin suppea sekä viitteellinen, vähemmän viihteellinen. Valvojaa ja Nilikkiä ajattelin ensin hieman samaan genreen kuuluvina, beat/pulp. Mutta ne olivat aivan erilaisia, joskin postmodernismia molemmat. Nilikki on minusta tekstin ja kuvauksen tasolla lukukelpoisempaa, perinteistä. Vaikka sanasto ja aforismit voivat olla kekseliäitä ne eivät vaikuta niin omituisilta kuin Yli-Juonikkaalla. Sisältö Nilikissä ei tietenkään ole aivan perinteistä. Päähenkilö on aika negatiivinen ja pelkistetty, toiminta suppeaa mutta tarkoin kuvattua. Osittain kirja lienee siis minimalistinen mutta tekstin ja kuvauksen tasolla myös rikas. Tarkistin tuota Haavikon Yritystä omaksikuvaksi, se on tietenkin aika lailla esseemäinen myös, aforistinen; ja myöskin raaka. Pitäisi nyt ryhdistäytyä ja lukea kaikki lainatut kirjat loppuun ja raportoida niistä tänne. Se olisi varsin tärkeää sekä ihmiskunnan että minun kannalta, luulisin. Kirjoittiko Haavikko päässään tekstit valmiiksi vaiko vasta naputellessaan? Siinäpä yksi kysymys, johon tuskin saan vastausta. Ainakaan hän ei mainosta sitä siinä määrin kuin sitä, että ei ole kirjailija. Toisaalta hän naputteli valmista osaksi jättiläistuotantoaan lauantaisin aamupäivällä. Luulisi että se vaati myös etukäteiskypsyttelyä. Entä miten Haavikko toteutti seksitarpeitaan, kun vaimo asui niin pitkään erillään, vai oliko hänellä niitä enää siinä vaiheessa? Tämä sama kysymys jokaisen ihmisen kohdalla saattaa olla selventävä. Mitä muita samantapaisia kysymyksiä voisi olla? Yksi mikä harmittaa niin se, että julkkiksistakaan harvoin ilmenee mistään täsmällinen pituus. Miehen mitasta korkeintaan viisastellaan.