Lueskelin kirjastossa muutamia romaaneja pitkästä aikaa. Dokumentoin myös tämän harvinaisen tapahtuman viitteellisesti. En sentään voi enää lainata kirjoja kotiin, koska minulla on sattuneista syistä lainauskielto. Kirjastovirkailija tarkkaili puuhiani epäluuloisesti, mutta löysin nurkkauksen, missä pääsin kuolleeseen kulmaan mitä tulee hänen haukankatseeseensa. Tutustuin pikaisesti salaa kolmeen kirjaan: Arto Salmisen Kalavaleeseen, Kauko Röyhkän Kreikkalaiseen salaattiin ja Kirsti Ellilän Ristiaallokkoon. Viime mainittu vaikutti kokonaisuutena parhaalta ja Kauko jäi viimeiseksi, vaikka aloitti parhaiten. Kalavaleessa taas oli niin inhottava aihe, että se alensi pisteitä. Eniten seksiä oli ehkä Röyhkän kirjassa ja Kirstin kirjassa vähiten. Kaikissa oli paljon suhteita silti.
Niitä kaikkia voisikin pitää fiktiivisinä suhdekokeiluina tai tutkielmina erilaisiin seksuaalisiin ratkaisuihin ja mitä siitä seuraa muuhun elämään: BB-tyyppinen kommuuni, intiimi johtaja/sihteeri-suhde, heteroperhe, rakastaja/playboy, vanha mies/nuori nainen, lesbosuhde. Heikoimmin näyttää menevän Kaukon "normiperheellä", mutta lopussa jälkipolvi väläyttää pimeyden lisäksi myös valoa. Ilmeisesti kirjailija on ripotellut omia eri puoliaan jokaiseen henkilöön.
Röyhkän kirja saattaa olla hyväkin, mutta sen kerronta, juoni ja henkilöt jotenkin hajosivat loppua kohti siinä määrin, että en vielä toistaiseksi ole keksinyt siihen hyvää taiteellista syytä. Ehkä kirjailijalla on mielessä joitakin hieman salaperäisiä motiiveja ja näkökulmia, joista muuten puuttuu heteronaisen näkökulma tai ainakin näkökulmakertoja. Päällisin puolin Kreikkalainen salaatti on kuin kolmesta novellista koostettu epäsymmetrinen tilkkutäkki, mikä ei ole kovin eheä ja romaanin elementit tuntuvat jäävän irrallisiksi ja juonet keskeneräisiksi. Ehkä se on postmodernia.
Kirsti ja Kauko käyttävät läpikotaisesti melko neutraalia kirjakieltä, Salminen enemmän myös puhekieltä ja sivistyssanoja (esim. aggregaattinen) kunkin näkökulmakertojan mukaan tyyliä vaihdellen. Salminen ja Röyhkä käyttävät siis näkökulmatekniikkaa, mutta maltillisesti, Ellilä käyttää tavallaan kaikkitietävää kertojaa, jonka näkökulma on Auliksen, mutta lauseet esitetään siis kolmannessa persoonassa. Ristiaallokossa lukijaa koukutetaan esimerkiksi salaperäisillä pahvilaatikoilla. Röyhkällä vastaava elementti on petollisen vaimon oudot kuvat roskakorissa. Missään näistä ei juoni kai ole kovin keskeinen. Aforismeja ja sanomaa, havaintoja elämästä, parisuhteista ja yhteiskunnasta jaellaan avokätisesti, kiitos siitä ja muustakin.
Ristiaallokkoa-kirjassa ilmenee, että parisuhteessa toista tai ainakaan miestä ei voi kunnioittaa, se on liikaa vaadittu. Röyhkältä en muista yhtä selvää aforistiikkaa detaljeissa.Salminen jakelee niitä runsaasti etenkin vanhenemisesta ja maailmasta heh heh. Tulkinta ei ole kovin ruusuinen hänellä. "Tässä iässä tunsin jo ihmiset, mutta ihmiset eivät enää tunteneet minua". Ellilällä on raamatuntulkintaan hyvä pointti: Raamatun sana pitää tulkita kokonaan joko kirjaimellisesti tai vapaasti ja koska kaiken kirjaimellinen tulkinta on nykyaikana monelta osin mahdotonta, mitään ei tarvitse tulkita kirjaimellisesti, jos ei halua hah hah.
