Apollinaria antoi Dostojevskille rukkaset

Itsekin kirjailijana toiminut Polina Suslova ei ilmeisesti ollut ulkonaisesti aivan niin seksipommi kuin häntä esittävä näyttelijä Hotinenkon tv-sarjassa Dostojevskin elämästä. Tietenkin elokuvallinen esitys on muutenkin ylöspanoltaan todellisuutta koreampi. Jo mainio pateettinen musiikki vaikuttaa ylentävästi katsojan sieluun, jota fiktiohenkilö Apollinarijan mukaan ei tosin ole olemassa. Dostojevskin tytär kuvaa muistelmissaan Polinaa rikkaaksi provinssiprimadonnaksi, joka ilmestyi Pietariin aina syksyllä yliopiston lukukauden alettua. Hän kävi luennoilla, osallistui opiskelijoiden seuraelämään ja mielenosoituksiin, mutta ei tenttinyt eikä suorittanut tutkintoa. Joka tapauksessa häntä pidetään esikuvana moniin Dostojevskin luomiin kirjallisiin henkilöhahmoihin: mm. Polina Pelurissa, Nastasia Filipovna Idiootissa ja sekä Katerina että Grushenka Karamazovin veljeksissä. Ilmeisesti Polina oli Nefernefer-tyyppinen vamppi noin suomalaisegyptiläisesti luonnehdittuna, joka itsetietoisena draamakuningattarena oli vaikea pala rakastajilleen, joista hänen aviomiehenään joutui myöhemmin kärsimään toinen paljon nuorempi kirjailijafilosofi Vasili Rozanov, Venäjän kirjallisuuden Rasputiniksikin mainittu, joka harrasti myöhäisessä tuotannossaan paradoksaalista ja dadaistista yksinpuhelua ehkä paljolta juuri Polinan vaikutuksesta heh heh.

Poeettisia arvailuja

Dostojevskin elämästä kertova Teemalla näytettävä moniosainen elokuva vaikuttaa juonenkäänteiltään epärealistiselta saippuaoopperalta kuten paikoittain monet Dostojevskin romaanitkin, mutta ilmeisesti se on aika pitkälle sittenkin historiallisesti oikein?

Aikaisemmassa Teemalla esitetyssä ranskalaisessa Houellebecqin romaaniin perustuvassa parisuhde-elokuvassa Halujen taistelukenttä kantavana ajatuksena oli se, että vanheneva normaali mies helposti jää yksinäiseksi eikä menesty seksimarkkinoilla. Siinä valossa on yllättävää Dostojevskin seksisuhde nuoreen kauniiseen opiskelijattareen. Vaikka kerskuihan Saarikoskikin huippuaikoinaan, että kotimaisen kirjallisuuden opiskelijattarien opintovaatimuksiin tavallaan kuului käydä läpi seksisuhde Saarikosken kanssa. En oikein ymmärrä mitä annettavaa Dostojevskilla oli nuorelle älykkäälle feministille ja vallankumoukselliselle seksipommille. Ehkä suhteessa oli sadomasokismin ja Dostojevskin yliopistoluennollaan markkinoiman synnin viehätystä, ihmisen alhaisten ajatusten ja halujen löyhkää ja niiden paljastamista ja toteutumista, tai aivan päinvastoin hetkellinen kaunis puhdas rakkausepisodi molempien jatkaessa elämäänsä sen jälkeen eri suuntiin joskin tietenkin Pariisiin.

Muuten kirjailijalle ei ehkä ole ensiarvoisen tärkeää paljastaa tai ihmetellä ihmisen oikeaa luonnetta, vaan kehittää senkin suhteen itselleen sopiva poetiikka, tai sellainen joka edistää antoisia suhteita potentiaalisena seksipartnerina kiinnostavaan sukupuoleen. No ei vaan poetiikka joka tuottaa jatkuvasti tekstiä tai ei ainakaan estä tekstin emergenttiä syntymistä. Julkaisu on sitten eri asia kuten AKK:kin sanoisi.

Sielu on olemassa

Television tiedeohjelmistakin oppii kaikenlaista hyödyllistä. Esimerkiksi sen, että Torinon käärinliina on aito (vrt. Hiltunen) ja sen, että sielu on olemassa. On tutkittu, että sairaalassa sydänpysähdyksen aikana, jolloin aivot eivät voi olla toiminnassa, noin 10 % ihmisistä katselee elvytystilannetta ylhäältä katonrajasta. Ehkä niillä 90 prosentilla on vastaava rajatilakokemus, mutta jokin estää ihmistä muistamasta sitä. Kun aivosähköinen käyrä osoittaa suoraa viivaa, aivot eivät voi toimia eikä niillä voi olla myöskään harha-aistimuksia. Silti nämä ihmiset voivat jälkeenpäin selittää tarkasti, mitä heidän ympärillään tapahtui, kun he olivat hetken aikaa kuolleita. Jopa syntymästään sokeat voivat nähdä saman. Tietoisuus tai sielu voi säilyä ainakin jonkin aikaa olemassa, vaikka ruumis olisi kuollut. Sielu voi toimia irrallaan ruumiista. Sielu tai tietoisuus ei synnykään pelkästään monimutkaisten aivokytkentöjen tuotteena tai tietoisuus ei ole (pelkästään) aivojen ominaisuus, seuraus tai välitön heijaste tai vain aivojen luoma ja aivoista kiinteästi riippuvainen illuusio minän olemassaolosta. Descartes oli oikeassa. Ihminen on dualistinen sielun ja ruumiin yhteenliittymä. Tosin saattaa olla jopa sieluttomia eläviä ruumiita, kuten muutamista on epäiltykin. Tällä tiellä kaukana ei myöskään ole ajatus vaikkapa demoneista tai itse sielunvihollisesta, kummituksista, sielunvaelluksesta, karman laista, paratiisista, kuoleman jälkeisestä elämästä jne. (vrt. vaikkapa Luukanen, ufologia ja uskonnot).

Kokotin houkutus

Seurasin jälleen televisiosta kappaleen Ison D:n elämää. Hän pääsi pois Siperian karkotuksesta takaisin Pietariin, minne hänen mukaansa tarttunut keuhkotautinen vaimo ei oikein kotiutunut. Liian holotna Pietarissakin. Kaipa Pietari oli turhan lähellä kylmää Suomea eikä tarpeeksi etelässä. Länteen pyrkineen Pietari Suuren syytä se. Niinpä köyhä aristokraatti D vieraantui länsimaista ja vasemmistolaisuudesta ja taantui vankeutensa ja armahduksen vaikutuksesta slavofiiliksi, monarkistiksi ja uskovaiseksi, mistä joku nuori sosialistiälykkö häntä pilkkasi illanistujaisissa. Dostojevskilla näyttää olevan taipumus rakastua toisten vaimoihin, kiellettyihin hedelmiin ja tällä kertaa hänellä oli kiikarissa lääkäriystävänsä petollinen ja hurmaava näyttelijävaimo, joka houkutteli D:tä karkaamaan kanssaan Moskovaan, mutta D ei ainakaan vielä suostunut.

Tarkkailin puolella silmällä myös taideohjelmaa barokista ja myöhempiä avaruusohjelmia, mutta torkahdin pahasti jo Rubensin teinivaimon uhkeiden muotojen pehmeyteen ja lopulta unohdin traagisesti Reinikaisen, mitä vahinkoa pätkät Rebusta tai Playboyta saati Fraseria tai vihailtaa ei pystynyt enää korvaamaan, mutta aamulla heräsin, kun Adele liverteli radiossa ja nousin valaistuneena uuteen aamuun ha ha ha.

Työkokemus on rasite

Jo vähäisellä otoksella todellisuudesta voidaan havaita nuorten naisten valtaavan useimmat työpaikat. He voittavat säännönmukaisesti uudet valintaprosessit. Työ kuin työ tyttöistyy.

Perusteluiksi mainitaan juuri koulunsa päättäneiden tuoreet tiedot ja henkilökohtainen sopivuus. Mieshakijoiden ja jopa vanhempien naishakijoidenkin pitkä työkokemus ja työssä oppiminen ei paina vaakakupissa juuri mitään. Yli kymmenen vuotta vanhempi tutkinto ja titteli saati työkokemus on vain rasite.

Kieltämättä tämä tuntuu hieman omituiselta ja mielivaltaiselta. Miten feminismi ja nuorisoaate on saavuttanut näin mahtavan hegemonian työelämässä? Presidentin vaikutusko ulottuu kaikkialle?

No lähemmin tarkastellessa nimenomaan valitsijoita tilanne valkenee. He ovat edelleen pitkälti patriarkaalisia myöntyväistä naistyöseuraa arvostavia miehiä tai tiukkoja feministilesboja tai nuorison edustajia itsekin.

Valitsijat edistävät valinnoillaan omaa asemaansa ja pyrkivät yhdistämään työn ja huvin. Suomen löyhä työlainsäädäntö antaa tähän mahdollisuuden: pätevintä ei tarvitse valita mihinkään työpaikkaan vaan vetoamalla henkilökohtaisiin ominaisuuksiin johtaja voi valita hakijoista sen, jonka työpanoksesta uskoo eniten itse henkilökohtaisesti hyötyvänsä. Hakijan persoona on riittävä peruste.

Totaalia tai ei

Hollanti pelasi puolivauhdilla Suomea vastaan. Se hallitsi ja piti tapansa mukaan palloa isäntien vetäydyttyä suosiolla puolustukseen. Suomen vastahyökkäykset ja pallollinen peli muutenkin oli enimmäkseen olematonta. Näytti kuin pelaajat olisivat teknisesti taitamattomia pallonkäsittelijöitä (tai pallonjaloittelijoita oikeastaan). Peliväline ikäänkuin poltteli jaloissa ja kun se saatiin haltuun, se menetettiin yleensä heti vastustajalle. Syöttöpeli ei onnistunut, kun vapaat miehet karkasivat liian kauas kuten kommentoija Reini älykkääseen tapaansa totesi.

No tietenkin vastustajalla on oma vaikutuksensa. Moldaviaa vastaan pelaajien pallonkäsittely ja syöttötyöskentely näytti erittäin taitavalta, nopealta ja varmalta. Eli uskoisin että tuo offensiivinen kömpelyys tällä kertaa oli vain näennäistä ja johtui suurimmaksi osaksi puolustusvoittoisesta taktiikasta ja ehkä liiallisestakin kunnioituksesta vastustajaa kohtaan.

Huolestuttavaa kuitenkin on, että tämä joulukuusipuolustus on kai Paatelaisen vakiotaktiikka, jolla Suomi yleensä pelaa. Hyökkäystä täytyy kehittää myös isoja maita vastaan joskaan ei niin yltiöpäisesti kuin silloin kun Muurinen oli maajoukkueen peräsimessä, jolloin Suomi kai pyrki itse totaaliseen jalkapalloon. Tässä kohtaa tulee mieleen aina Italia 1982 ja loistavat vastahyökkäykset. Vaikka joulukuusipuolustus on muistaakseni astetta aktiivisempi ja ylempää estävä kuin Italian alas valuva siilipuolustus siihen aikaan. Mutta vastahyökkäykseen lähtökin olisi siten jopa nopeampaa teoriassa.

Ehkä Suomen pitäisi käyttää vastahyökkäyksissä lyhytsyöttöpeliäkin eikä vain roiskia pitkää palloa kärkimiehille. HJK näytti Schalkea vastaan, että kun uskalletaan lähteä rauhassa vaikka nopeasti hyökkäyksiin varmoilla syötöillä eteenpäin niin tulosta voi syntyä harvoillakin yrityksillä jos sitten panostetaan niihin hetkellisesti aivan maksimaalisesti. Ilmeisesti maajoukkueesta puuttuu Sorsan tapainen nopea ja rohkea pallonkuljettaja. Eli en tiedä miksi Sorsa ei pelaa maajoukkueessa? Eremenko taitaa olla liian hidas tekemään vastaavia irtiottoja vastustajasta. Ehkä Eremenkokin onnistuisi, jos Pukki hakisi myös palloa alempaa ja vastaisi osaltaan puolipitkästä kuljetuksesta kohti vastustajan maalia. Sitten Pukki voisi yrittää kaukolaukausta tai syöttöä laitahyökkääjälle tai keskelle Forssellille. Tuollainen monivaiheinen pistohyökkäys vaatisi tietenkin nopeaa paluuta puolustukseen tai riittävää varmistusta muilta pelaajilta.

Ottelun loppupuolelta pisti silmään vapaapotku, joka annettiin oikealta keskustaan diagonaalisesti suomalaisen päähän, joka puski pallon takaisin seinäsyötön tapaisesti oikeaan laitaan eteen. Ehkä kyseessä oli sovittu kuvio, mutta mihin oli jäänyt jatkaja? Jos hän olisi ollut paikalla niin hän olisi voinut tällätä pallon maaliin läpisyötöstä tyhjään paikkaan ihan hollantilaisten hyökkääjien tapaan.

Äärimmäiset rytminvaihdokset ja mahdollisimman täydellisiksi hiotut erikoistemput on hyvä tapa yllättää nukkuva karhu eli ylimielinen huippujoukkue, jota ei useinkaan pidä ärsyttää liian aikaisin saavuttamaan vakiotasoaan totaalisessa jalkapallossaan ja lappamaan ärsyytettynä maaleja Suomen verkkoon urakalla. Jalkapallon nykyisten suurjoukkueiden totaali jalkapallokin on voitettavissa ja vaihtoehtoisista taktiikoista ei ole puutetta. Suomen joulukuusitaktiikka saattaa olla hyvä alku, kun siihen yhdistetään juonikkaat ja nopeat yllätyshyökkäykset sekä tehokkaat patenttikonstit oikeilla roolipelaajilla.

Maajoukkueen vähäinen yhteinen harjoitusaika asettaa tietenkin omat rajoituksensa ja kallistaa vaakakuppia löyhään ohjeistukseen ja etukäteissuunnitteluun. Voitollinen pelitapa voi kuitenkin pelaajien tasoon oikein sovelletun kokonaissapluunan lisäksi koostua osittain pelin mukana automaattisesti kehittyvistä moduleista ja mekanismeista kunhan pelaajat ja valmentaja (ja vastustaja) osaavat antaa niille tilaa ja mahdollisuuden. Itse kukin pelaaja voi kehittää taitoja ja valmiuksia tuollaiseen tahollaan seurajoukkueissa ja vapaa-ajalla. Päävalmentaja voi antaa kotiläksyjä ammattimiehillekin. Ugh.