Musta rakkaus

Selailin Väinö Linnan Mustaa rakkautta. Sen voi ajatella kuvastavan jotain sodan jälkeistä epätoivoista eksistentialismia, film noiria. Synkkään ikävyyteen on suomalainen taideromaani luottanut pitkään ja varmaan edelleenkin. Päähenkilöt ovat ihmisiä, jotka on heitetty enemmän tai vähemmän orpoina hankalaan maailmaan ja no niin. Nainen on kuitenkin ulkonaisesti kaunis ja nuorella miehelläkin olisi loistava tulevaisuus edessään, jos hän vain olisi käynyt edes yhdellä Sarasvuon luennolla ja voittanut negativisminsa ja saanut valaistua luonteensa pimeät puolet, jotka nyt kuitenkin antavat mahdollisuuden rakentaa tarinasta antiikin tragedioihin tai vaikkapa Raskolnikoviin vertailtavan kohtalon kosketuksen, joka jää helposti kummittelemaan lukijan mielessä kuten taideteoksen pitääkin. Kieli vaikuttaa ainakin alussa melko yksinkertaiselta ja kuivakkaalta. Muuten teoksessa on tiettyjä yhtymäkohtia Waltarin pienoisromaanien työläistragedioihin mutta myös aikalaisen joskin ns. linnamaisen realismin vastaleirin eli suomalaisen modernismin Mereen, joka paljolta kuvaa ikäviä taviksia ainakin päällisin puolin tyhjänpäiväisissä puuhissaan. Linnalla on enemmän pyrkimystä rakentaa vaatimattomista aineksista normaali romaanin kaari, missä hän taitaa onnistuakin luoden taiteellisesti ehjän mutta hieman ennalta arvattavan juonen? Kertomuksen kieli, ihmistyypit ja fyysinen sekä yhteiskunnallinen miljöö ovat tietenkin vanhentuneita, vaikka tiettyjä yhtymäkohtia varmaan on löydettävissä nykyisten iltapäivälehtien otsikoihin. Miehinen mustasukkainen käytös on edelleen voimissaan vierasperäisenkin primitiivisen vaikutuksen elvyttämänä ja maustamana. Mutta romaanin epäsankari on asenteiltaan nietseläinen jäykkä moralisti, joka halveksii juoppoja ja huoria päinvastoin kuin mitä nykyään yleensä ajatellaan ja toimitaan. Jos verrataan Mustaa rakkautta tämän blogin postmodernistiseen viihteellisyyteen pyrkivään minifiktioon niin kyllähän vaaka kallistuu Mustan rakkauden puolelle: siinä on pitemmässä konstruktiivisessa muodossa tavoitettu taiteellisesti korkeampi taso sortumatta silti varsinaisiin saippuaoopperamaisuuksiin. Musta rakkaus on oikeaa kirjallisuutta, joka lievästä banaalisuudestaan huolimatta on klassikko.