Kevyt kosketus

Minulle jäi Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelityylistä sellainen mielikuva, että joukkue pelaa kovalla vauhdilla kevyellä kosketuksella laajalla alueella, mutta ei niinkään voimalla. Kiekko ei aina tahdo pysyä kovassa vauhdissa mukana tai se vain lyödään hyökkäyspäätyyn. Vastustajan puolustus pyrkii torppaamaan Suomen peliä aggressiivisilla kiekonriistoilla, kovuudella, kaksintaisteluilla, ylipäänsä tökkimällä kapuloita rattaisiin, tukkimalla parhaat maalintekosektorit. Vastustajan hyökkäykset taas ovat usein suoraviivaisia, voimakkaita ja nopeita. Suomen puolustus ei yritä suoraan taklata kiekonkuskaajaa tai riistää kiekkoa pois. Sen sijaan peräännytään helposti aina omalle maalille asti, jos trapit ei pidä. Tai sitten vastustajan hyökkäys on tavallaan hitaampi ja voimakkaampi muunnos Suomen pelitavasta, perustuen  kiekon pitämiseen "raskaalla kosketuksella" ja vapaiden laukaisupaikkojen hakemiseen ennalta sovittujen yksinkertaistenkin mutta toimivien pelikuvioiden mukaan. Suomen aika hyvä menestys kisoissa osoittaa, että pelityyli sopii aika hyvin joukkueelle, mutta ei useinkaan aivan riitä tiettyjä maita kuten Kanadaa, USA:ta tai Ruotsia vastaan, joiden peli on asteen verran suoraviivaisempaa ja enemmän kiekosta taistelevaa, ja kiinnipitävää sekä laukaisuvoimaista, kovempaa ja likaisempaa.

Pelikirjaa monipuolisemmaksi?

En ole perehtynyt jääkiekon pelitaktiikoihin teoriassa enkä käytännössä. Katsonut vaan aikojen saatossa muutamia otteluita tv-ruudusta, jonka näyttämä kuva on tietenkin aivan liian suppea ja nopeasti etenevä, jotta saisi kunnon käsityksen siitä, miten pelaajat asemoituvat ja liikkuvat milloinkin.

Luultavasti joukkue ei voi yhtäkkiä muuttaa pelitapaansa kovin perusteellisesti, vaan sillä on mentävä, mitä on opeteltu. Ehkä pientä reagointia olisi kuitenkin mahdollista tehdä aina vastustajan ja tilanteen mukaan. Olisiko Salmelan tempaus ollut turhautuneen puolustajan protesti ja korostettu esimerkki myös omille, hyökkääjille ja valmentajille.

Minusta tuntuu siltä, että esimerkiksi Kärpät ja A-maajoukkue ovat ainakin 2000-luvulla pelanneet puolustuksen osalta aina varsin passiivisesti myötäkarvaan. Viimeksi Pentti Matikaisen aikaan Suomi taisi pelata kiekonkuljetuksen ja luistelun osalta suoraviivaisemmin, pelin painopisteen ollessa aina suppealla alueella ja liikkuen nopeasti päästä päähän tai päädystä toiseen. Jopa Shedden kannatti melko eurooppalaista pelityyliä.

Nykyään Suomi menestyy huippumaita vastaan, jos jaksaa koko ajan hyökätä hullun lailla niin, että vastustaja ei pääse kunnolla kiekkoon kiinni. Suomi pelaa jonkinlaista todella kuluttavaa totaalijääkiekkoa ja koko kentän hallintaa ja käyttöä sekä hyökkäykseen että puolustukseen, pyrkien pitkiin ja vaikeisiin syöttöihin. Aravirta taisi viedä Curren kanssa tuon pelitavan edelliseen huippuunsa. Mutta yleensä isokokoiset jenkit ja kanukit ja hurritkin pelatessaan Suomea vastaan vain yksinkertaisesti kuljettavat kiekon kaikessa rauhassa kunniakujaa myöten suoraan laukaisupaikkoihin ja tykittävät lyhyestä varmasta maalisyötöstä suurella onnistumisprosentilla tukun maaleja läheltä ja kaukaa.

Ihmettelen siis sitä eikö vastustajan kuljettavalta pelaajalta kannattaisi jotenkin yrittää ottaa aikaisemmassa vaiheessa se kiekko pois. Ja edelleen kun peli pyörii omassa päässä, niin Suomen hyökkääjät eivät minusta mene tarpeeksi alas varmistamaan. Vastaavasti hyökkäyspäässä menetetään kiekkoja liian vaikeisiin syöttöihin ja optimistisiin laukauksiin, vaikka kaikki hyökkääjät olisivatkin uhkarohkeasti paikalla. Niin annetaan vastustajalle hyvä tilaisuus nopeaankin vastahyökkäykseen.

USA-pelissä esimerkiksi Koivu oli tyypillisesti maaliin johtaneessa tilanteessa vastustajan hyökkääjän väärällä puolen. Tietenkin alhaalta on hitaampi päästä vastahyökkäyksiin, mutta vastuu siitä voitaisiin jättää välillä takavuosien tsekkien tyyliin yhdelle kärkkyjälle. Säästettäisiin yksi pitkä syöttö siihen, ja muuten pelattaisiin lyhytsyöttöpeliä. Kun on monta miestä alhaalla, niin he voivat aluksi syötellä sielläkin toisilleen kunnes päästään vauhtiin.

Luulisin että hyökkäyskärkkyjä/puolustuskärkikarvaaja voisi pelata aktiivisemmin kiekollista hyökkäävää vastustajaa vastaan. Kyllä kai kyseessä olisi nopea ja ärhäkkä laitahyökkääjä tyyliin Pihlström, Komarov, Pesonen. Sitten Suomen keskushyökkääjän pitäisi oikeastaan olla NHL-tyylinen pitkä taitava ulottuva kiekkovarma korsto, joka tarpeen vaatiessa voisi hitaastikin purjehtia kentän läpi vastustajan maalille, ja olla vastaavasti puolustuksen keskuslukkona puolustuspelissä.

Nämä ristiriitaiset vaatimukset eivät aiheuta suuria ongelmia, jos hyökkäykset viedään loppuun asti ja vastustajalle ei vaan luovuteta kiekkoa ennen kuin se on maalissa tai että puolustukseen on saatu muu varmistus heh heh.

Isokokoisia, hallitsevia pelaajatyyppejä olivat monien kanukkien ja jenkkien ohella mm. Sundin, Forsberg ja laitahyökkääjä Jagr vanhemmiten, vanhat Suomen kaatajat. Nuorempi Koivu saattaisi olla lähelle samaa kaliiberia, jos niin haluaisi, joskaan ei Suomen kaataja toivottavasti, mutta muita suomalaisia ei nyt tule mieleen vanhaa kunnon Veli-Pekka Ketolaa lukuun ottamatta. Enimmäkseen suomalaiset keskushyökkääjät ovat aina olleet liian lyhyitä. Tietenkin eri tyyppisille pelaajille kuten Granlundille, tai koko Granlundin kentälliselle, voidaan sallia aivan eri pelityyli, vaikkapa sellainen kuin heillä on nyt.

Suomen ykkösketju voisi pelata alimitoitettunakin edes joskus kanadalaisesti, jos sen koostumus olisi vaikkapa Koivu, Komarov ja Pihlström. Pihlströmille pitäisi sanoa, että ei jakelisi turhaan kiekkoja vastustajalle. Ja Koivua pitäisi potkia ahteriin hah hah. Jopa nykyinen ykkösketjun koostumus antaisi jossain määrin mahdollisuuksia samaan. No joo, en minä tiedä toimisiko nämä, mutta voisihan sitä kokeilla jotain vaihtelua.

Totaalia tai ei

Hollanti pelasi puolivauhdilla Suomea vastaan. Se hallitsi ja piti tapansa mukaan palloa isäntien vetäydyttyä suosiolla puolustukseen. Suomen vastahyökkäykset ja pallollinen peli muutenkin oli enimmäkseen olematonta. Näytti kuin pelaajat olisivat teknisesti taitamattomia pallonkäsittelijöitä (tai pallonjaloittelijoita oikeastaan). Peliväline ikäänkuin poltteli jaloissa ja kun se saatiin haltuun, se menetettiin yleensä heti vastustajalle. Syöttöpeli ei onnistunut, kun vapaat miehet karkasivat liian kauas kuten kommentoija Reini älykkääseen tapaansa totesi.

No tietenkin vastustajalla on oma vaikutuksensa. Moldaviaa vastaan pelaajien pallonkäsittely ja syöttötyöskentely näytti erittäin taitavalta, nopealta ja varmalta. Eli uskoisin että tuo offensiivinen kömpelyys tällä kertaa oli vain näennäistä ja johtui suurimmaksi osaksi puolustusvoittoisesta taktiikasta ja ehkä liiallisestakin kunnioituksesta vastustajaa kohtaan.

Huolestuttavaa kuitenkin on, että tämä joulukuusipuolustus on kai Paatelaisen vakiotaktiikka, jolla Suomi yleensä pelaa. Hyökkäystä täytyy kehittää myös isoja maita vastaan joskaan ei niin yltiöpäisesti kuin silloin kun Muurinen oli maajoukkueen peräsimessä, jolloin Suomi kai pyrki itse totaaliseen jalkapalloon. Tässä kohtaa tulee mieleen aina Italia 1982 ja loistavat vastahyökkäykset. Vaikka joulukuusipuolustus on muistaakseni astetta aktiivisempi ja ylempää estävä kuin Italian alas valuva siilipuolustus siihen aikaan. Mutta vastahyökkäykseen lähtökin olisi siten jopa nopeampaa teoriassa.

Ehkä Suomen pitäisi käyttää vastahyökkäyksissä lyhytsyöttöpeliäkin eikä vain roiskia pitkää palloa kärkimiehille. HJK näytti Schalkea vastaan, että kun uskalletaan lähteä rauhassa vaikka nopeasti hyökkäyksiin varmoilla syötöillä eteenpäin niin tulosta voi syntyä harvoillakin yrityksillä jos sitten panostetaan niihin hetkellisesti aivan maksimaalisesti. Ilmeisesti maajoukkueesta puuttuu Sorsan tapainen nopea ja rohkea pallonkuljettaja. Eli en tiedä miksi Sorsa ei pelaa maajoukkueessa? Eremenko taitaa olla liian hidas tekemään vastaavia irtiottoja vastustajasta. Ehkä Eremenkokin onnistuisi, jos Pukki hakisi myös palloa alempaa ja vastaisi osaltaan puolipitkästä kuljetuksesta kohti vastustajan maalia. Sitten Pukki voisi yrittää kaukolaukausta tai syöttöä laitahyökkääjälle tai keskelle Forssellille. Tuollainen monivaiheinen pistohyökkäys vaatisi tietenkin nopeaa paluuta puolustukseen tai riittävää varmistusta muilta pelaajilta.

Ottelun loppupuolelta pisti silmään vapaapotku, joka annettiin oikealta keskustaan diagonaalisesti suomalaisen päähän, joka puski pallon takaisin seinäsyötön tapaisesti oikeaan laitaan eteen. Ehkä kyseessä oli sovittu kuvio, mutta mihin oli jäänyt jatkaja? Jos hän olisi ollut paikalla niin hän olisi voinut tällätä pallon maaliin läpisyötöstä tyhjään paikkaan ihan hollantilaisten hyökkääjien tapaan.

Äärimmäiset rytminvaihdokset ja mahdollisimman täydellisiksi hiotut erikoistemput on hyvä tapa yllättää nukkuva karhu eli ylimielinen huippujoukkue, jota ei useinkaan pidä ärsyttää liian aikaisin saavuttamaan vakiotasoaan totaalisessa jalkapallossaan ja lappamaan ärsyytettynä maaleja Suomen verkkoon urakalla. Jalkapallon nykyisten suurjoukkueiden totaali jalkapallokin on voitettavissa ja vaihtoehtoisista taktiikoista ei ole puutetta. Suomen joulukuusitaktiikka saattaa olla hyvä alku, kun siihen yhdistetään juonikkaat ja nopeat yllätyshyökkäykset sekä tehokkaat patenttikonstit oikeilla roolipelaajilla.

Maajoukkueen vähäinen yhteinen harjoitusaika asettaa tietenkin omat rajoituksensa ja kallistaa vaakakuppia löyhään ohjeistukseen ja etukäteissuunnitteluun. Voitollinen pelitapa voi kuitenkin pelaajien tasoon oikein sovelletun kokonaissapluunan lisäksi koostua osittain pelin mukana automaattisesti kehittyvistä moduleista ja mekanismeista kunhan pelaajat ja valmentaja (ja vastustaja) osaavat antaa niille tilaa ja mahdollisuuden. Itse kukin pelaaja voi kehittää taitoja ja valmiuksia tuollaiseen tahollaan seurajoukkueissa ja vapaa-ajalla. Päävalmentaja voi antaa kotiläksyjä ammattimiehillekin. Ugh.