Tuhkaa taivaalle

Tutkimusteni mukaan Islannin tulivuori Eyjafjöll jäätikkö Eyjafjallajökullin alla tai reunalla lähetti tuhkaa yläilmoihin enemmälti seuraavina aikoina (UTC): 14.4. klo 10-16. 15.4. klo 5-11. 16.4. klo 18 - 17.4. klo 22. 18. 4. klo 3-10. Skotlannin tasolle tuhka ehti noin viidessä tunnissa. Suomeen se taisi saapua jo noin päivässä, kun tilanne alkoi. Tuulet ja yläilmojen suihkuvirtaukset puhaltavat tietenkin säännönmukaisesti aina itään ja juuri Suomeen päin.

Eli luulisin "suotuisten tuulten" tuovan uutta tuhkaa jo maanantaina Suomeen, mutta arvaisin että ei kovin suuria määriä ja lentotila voidaan aukaista jo viimeistään keskiviikkona ellei tiistaina.

P.S. Tänään 19. 4. jo ainakin välillä 4-14 on taas ollut voimakasta tupruttelua, joten voi olla, että tuo aikaisempi arvaukseni ei välttämättä aivan tarkasti pidä paikkaansa heh heh. Riippuu tuulista.

Donnerwetter

Täytyy ihmetellä monien blogistien tuotteliaisuutta ja korkeaa tasoa. Kuitenkin hyvien blogien lukeminen on yleensä hieman työlästä, ne ovat niin täynnä vaikeita asioita idiootille heh heh. Siksi välttämättä ei ole sen huonompaa kirjoittaa huonoa blogia kuin hyvää, kunhan muistaa välttää kappalejakoa. Minulla ei ole nytkään mitään erityistä sanottavaa. En ole lukenut tarpeeksi tarkasti mitään, jotta voisin referoida tai arvioida jotain tekstiä. Miksei wannabe blogiin voi myös kirjata näitä pelkkiä narsistisia säälittäviä valituksia. Luulisin että vaikkapa joku jälkipolven edustaja, sukulainen siis, saattaisi lukea tällaisia mielelläänkin jonkin verran, tietysti hyvin rajoitetusti. Minä ainakin lukisin antaumuksella (keksin mielelläni tilalle toistoa välttääkseni tähän väkisin tämän sinänsä tavallisen mutta hieman kökön sanan äh) jonkun esi-isän tai -äidin vanhoja kirjoituksia, mutta eipä niitä saa enää käsiinsä kuin aivan harvan kirjeenpätkän ehkä. Niiden kiinnostavuus taitaa olla osittain samaa perua kuin juorujen suosio. Yksilö on kiinnostavampi kuin yksilön tuotteet, voisi sanoa Saarinen. Saati tarina, voisin sanoa minä. Tarkkahan niitä on julkaissut Lehtosen osalta. Itse olen yrittänyt hitaasti edistyen mutta kuitenkin lueskella nukahtamiskirjana Esa Saarisen estotonta kehukirjaa Donnerista (1987), mikä on aiemmin mennyt minulta aivan ohi, vaikka Saarisen, ja Donnerinkin tai ainakin Donnerin elokuvien, jonkinlainen fani olen joskus ollutkin. Kyllä von Baghin tai Saarisen tai Himasen ja ketä muita heitä onkin, positiivisuudella ja ylisanoilla on paikkansa ankeaksi sanotussa Suomen mielipideilmastossa, no joo. Himasen viimeinen raportti hallitukselle on tietysti järkyttävää skeidaa minun ja monen muun mielestä. Tukeudun tässä(kin) siis vain toisen käden tietoihin. Omin silmin en ole vielä huomannut Saarisen kirjasta yhtäkään kirjoittajan omaa kriittistä saati haukkuvaa sanaa Donnerista, mutta toisaalta en ole erikseen sellaisia etsinytkään, mutta lähdenpä nyt etsimään ja raportoin tänne lisää, jos löydän, ja varmaan muutenkin, siis kehuja. Niistä tulikin mieleen, että voisin itsekin yrittää kankeasti koostaa mininovellin tapaista, jossa esiintyy vain positiivisia ja kunnioittavia, asenteita sekä asentoja varmaankin. Ensin voisin kiinnittää huomiota Saarisen kehusanastoon tuossa mainiossa kirjassa yhdestä Suomen eturivin julkkiksesta ja populaarista eli helposta? intellektuellista joopa joo. Donner väittää muuten Saarisen mukaan, että Suomessa muut intellektuellit ovat laiskoja, varsinkin verrattuna häneen ja Bergmaniin, tuskin Katiiin. Toisaalta muistelen, että Donner kieltäytyi jossain vaiheessa ruumiillisesta työstä. Hän on niin korkeatasoinen yksilö, että pärjää pelkällä ajatuksen voimalla. Tosin Päätalon hengessä vain ruumiillisen työn raataja on ahkera ja työteliäs, ei niinkään selällään makoileva (ajatteleva) annakantekijä (tai koodaava nörtti) tai televisiostudion laiskanlinnassa veltosti itseään raapiva Donner, kuten klisee kilisee. Toisaalta raskaan ruumiillisen työn tekijälle saattaa tulla vasta todella hiki joutuessaan esiintymään televisioon, mutta ei kaikille.

Muutin nimeä

Kokeilen toinen toistaan huonompia nimiä blogille. Jotain päivitystä sekin. Tähän astihan blogin nimi oli Laiskan kirjallisuuden päivät, koska Huonon kirjallisuuden päivät on jo varattu tavallaan. Vein siis uutuuskirjat takaisin kirjastoon. Aika tyhmää ruveta niitä arvostelemaankaan muutamalla puolivillaisella ja rajoittuneella mielipiteellä. Ehkä kuitenkin listaan niitä vielä tänne. James Ellroyn yhtä dekkaria vilkaisin kaupassa. Jostain syystä en innostunut. Olisiko se ollut liian ikävää ja väkivaltaista, ei juuri seksiä. Jee jee itse olen ikävä ja nega. Melenderin Ranskalainen ystävä olikin aika alavireinen kirja, tai en oikein muista muuta kuin yksinäisyyttä, ikävää, rikollisuutta. Liian vähän seksiä. Flaubert-intoilukin tuntui päälleliimatulta. Meinasin muuten muuttaa blogin nimeksi Tissi kirjallisuuden päivät tai Seksi kirjallisuuden päivät, mutta niiden muodosta ei saanut kieliopillisesti oikeaa hah hah. Yhdys sanat ei oikein käy. Tam tam.

Nilikki on yllättävän hyvä

Olen lukenut joitakin kirjoja, uutta ja vanhaa proosaa, lähinnä kotimaista. En viitsi niistä kyllä ainakaan vielä sen kummempaa analyysia kehittää. Ehkä Liimatan Nilikki on tuntunut yllättävän hyvältä. Hyvä lause ja kerronta vaikka aihe ja painotukset outoja tai postmodernin pelkistettyä, toimii. "Siitä pojasta vielä kuullaan." Jack Kerouac: Turha mies Duluozista, todellakin turha, "oikein huono, oikein huono", etupäässä pelkkää amerikkalaista jalkapalloa. William Burroughsin Nisti on aika hyvä, ei mitää keekoilua kielellä tai tyylillä, ei postmodernistisia repeämisiäkään kuten kai Alastomassa lounaassa on, rankka elämä on hyvä aihe, lukijalla säilyy mielenkiinto siitä, miten päähenkilö selviää päivästä päivään vai selviääkö. Juha Hurmeen Puupää on ihan luettava pätkittäin, samoin Melenderin Ranskalainen ystävä, jonka nimi tuo mieleen erittäin huonon Ranskalaisen testamentin ja elvistelyn eurooppalaisella kulttuurilla, vaikka toisaalta siinäkin on puolensa. Sen lukeminen on vielä kesken ja saattaa jäädäkin. Mauno Saaren Haavikko-niminen mies on mielenkiintoinen mutta sekava, koska siinä ei ole kronologiaa. Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja on jotenkin liian rakennetun ylijuonikas minun makuuni, lause on paikoin varsin postmodernistista. Yritin juuri äsken lukea Jaakko Yli-Juonikkaan ilmeistä oppi-isää: Thomas Pynchton: Huuto 49. Takakansiteksti: postmodernismia, tarkkaa ajankuvaa (USA 1965). Teksti ei siis ole niin vetävää kuin vaikkapa Nilikissä. Saattaa johtua siitä, että Nilikissä päähenkilönä on raitis mies, kun taas Huudossa huumeisiin ehkä sortunut? kotirouva. Pynchtonin Huuto 49 ei siis täytä lukukriteeriäni: en jaksa lukea sitä läheskään loppuun, pari sivua alusta riittää, ja mahdollisten seksikohtausten tarkistus selailemalla. En löytänyt kuin yhden ja sekin oli varsin suppea sekä viitteellinen, vähemmän viihteellinen. Valvojaa ja Nilikkiä ajattelin ensin hieman samaan genreen kuuluvina, beat/pulp. Mutta ne olivat aivan erilaisia, joskin postmodernismia molemmat. Nilikki on minusta tekstin ja kuvauksen tasolla lukukelpoisempaa, perinteistä. Vaikka sanasto ja aforismit voivat olla kekseliäitä ne eivät vaikuta niin omituisilta kuin Yli-Juonikkaalla. Sisältö Nilikissä ei tietenkään ole aivan perinteistä. Päähenkilö on aika negatiivinen ja pelkistetty, toiminta suppeaa mutta tarkoin kuvattua. Osittain kirja lienee siis minimalistinen mutta tekstin ja kuvauksen tasolla myös rikas. Tarkistin tuota Haavikon Yritystä omaksikuvaksi, se on tietenkin aika lailla esseemäinen myös, aforistinen; ja myöskin raaka. Pitäisi nyt ryhdistäytyä ja lukea kaikki lainatut kirjat loppuun ja raportoida niistä tänne. Se olisi varsin tärkeää sekä ihmiskunnan että minun kannalta, luulisin. Kirjoittiko Haavikko päässään tekstit valmiiksi vaiko vasta naputellessaan? Siinäpä yksi kysymys, johon tuskin saan vastausta. Ainakaan hän ei mainosta sitä siinä määrin kuin sitä, että ei ole kirjailija. Toisaalta hän naputteli valmista osaksi jättiläistuotantoaan lauantaisin aamupäivällä. Luulisi että se vaati myös etukäteiskypsyttelyä. Entä miten Haavikko toteutti seksitarpeitaan, kun vaimo asui niin pitkään erillään, vai oliko hänellä niitä enää siinä vaiheessa? Tämä sama kysymys jokaisen ihmisen kohdalla saattaa olla selventävä. Mitä muita samantapaisia kysymyksiä voisi olla? Yksi mikä harmittaa niin se, että julkkiksistakaan harvoin ilmenee mistään täsmällinen pituus. Miehen mitasta korkeintaan viisastellaan.

Antti ja Sofi, Finlandia.

Antti Hyry, narri muina miehinä ilman vaatteita. Sofi Oksanen, magnarobotti joka käyttää suomen kirjakieltä.

Okei, en ole lukenut kumpaakaan. Hyry tekee aitan ja uunin kerran kymmenessä vuodessa ja kirjoittaa siitä kuivan monotonisen kirjan. Nerokasta, tai mielipuolista. Sofi nyt vaan on niin nuori ja feministi, tai jotain.

Pensselitulostin

Ajattelin maalata, jos ylipäänsä maalaisin, mutta kun en, öljyväreillä jotain realistista. Valokuvasta käsin jäljentäen se voisi onnistuakin, mutta mitä mieltä siinä on? Ota kuva kameralla, käsittele ja tulosta. Se proseduuri on paljon taiteellisempi, nopeampi ja parempi. (Sääli että en enää käytä skanneriakaan. Säälin vanhoja koneita joita en enää viitsi käyttää. Yleiskonetta voisin kyllä käyttää, mutta se ei anna hah hah.) Toisaalta sanotaan, että kun valmista taulua katsotaan, ei sen tekotapa vaikuta enää loppuarvostelussa. Miksi arvostella? Vai sanoiko noin kukaan paitsi minä nyt. Luulisin että sanoi, vaikka tietenkin korkealla tyylillä, kieliopillisestikin oikein. Ihminen voi kuitenkin olla myös pelkkä tulostin, juuri pensselitulostin. Siinäkin voi olla tarpeeksi taiteellista lisäarvoa, mikä oikeuttaa maalauksen eksistenssin verrattuna valokuvaan. Osaako mustesuihkutulostin matkia inhimillistä pensselinjälkeä yhtä hyvin? Ehkä ei, mutta laser varmaan jo osaa. En osaa ajatella muuta kunnon aihetta kuin naisen tai maiseman. Kirkkoveneasetelma? Ehkä pilakuva, mutta se vaatisi oivallusta. Maisema ilman konnotaatioita on vähän tylsä, ja nainen on liian perverssi perheelliselle heh heh. Ehkä jos olisin poikamies, voisin päällystää seinät omin käsin maalatuilla pornokuvilla. Sallitaanko työpaikoilla nykyään pornokuvia seinällä paremmin kuin kovalevyillä? Tuskinpa. Jopa konepajoissa käy naisia, joiden silmiä pitää säästää. Suomalainen nainen, ateisti vaiko muslimi? sai säästettyä italialaisia silmiä krusifikseilta. Häpeällistä. Kun tarpeeksi näitä mietin, saatan pian ollakin yksin asuntovaunussa enkä todellakaan Pariisissa. Vai mistä saisin seinän? Tosin seinähullu ei sitä ansaitse, vaan se annetaan kuin Tapille lisäliksa pukukomerossa myrskyn jälkeen. Miksi en maalaisi jotain pyhää, mieltä ylentävää? Turneria? No koska en keksi mitään sellaista, enkä edes osaisi toteuttaa vaikka keksisin. Tietenkin voisin matkia, mutta toisaalta inhoan keskiajan uskonnollisia maalauksia jopa enemmän kuin sosialistista realismia, joka ei todellakaan ollut realismia vaan propagandaa ja idealismia, kai.

Huono, oikein huono

Todellakin, jo kirjakaupan lapsi (Kemppinen) on nykyisilläkin mittareilla mitattuna ollut ikänsä hyvässä asemassa, mitä tulee kirjojen saatavuuteen luettavaksi. Kirjastosta ei saa niin hyvin uusia kirjoja, joista kaikki puhuvat juuri nyt kuin painotalosta tai kirjakaupasta tai omasta (arvostelu)kirjastosta. Kemppiseltä siis tuo ajatus. Haavikolta otan muistinvaraisesti jotain sellaista, että hän näkee kirjasta pian onko se lukemisen arvoinen vaiko ei. Siinä mielessä melkein jokainen on yhtä hyvä asiantuntija omilla mittareillaan mitattuna, kenties. Luulisin että jopa minä onnistuisin siinä. Ja sama pätee muihinkin taideteoksiin. Mantegnan perspektiivilyhennetty Jeesus on hyvä kun taas suurin osa senkin ajan taiteesta on "huonoa", jolla on lähinnä vain uskonnollista tai kulttuurihistoriallista yms. arvoa hah hah. Samoin kun radiosta kuuluu Jipun versio Tuonelan joutsenesta, se viehättää heti korvaani aivan toisella tavalla kuin Kotiteollisuuden alkuperäinen versio, sinänsä päinvastoin kuin yleensä ajatellaan ja tässä tapauksessa aivan toisin kuin tuo merkillinen hevikansa arvostaa. Voisi siis ajatella, että kirjoista näkee jo Hesarin julkaisemista alkulauseista, mistä on kysymys. Nykymaalareiden uudet teokset lienevät hankalammin saavutettavissa netistä mutta muutamia poikkeuksiakin löytyy joten niihinkin voisi tyytyä. YouTubesta saa näkyviin ja kuuluviin kaiken muun tarpeellisen. Tässäpä on siis tehtävää ja kategoriaa tällekin blogille ainakin teoriassa riittämiin. Todellisuudessa on varmaan hyvä, jos saan tältä pohjalta väsättyä vaivoin pari postausta, tai tämän yhden. No ei se mitään koska olen ainoa lukija myös.

Onni on iso ase

Olen taas katsonut tv:n myötavaikutuksella jonkin verran rikosylikonstaapeli Callahanin toilailuja. Dirty Harry -elokuvien estetiikka, juoni ja moraali näyttävät yksinkertaisen, jopa miehisen selkeiltä, monien mielestä varmaan vanhanaikaisen tylsältä miesviihde stereotypialta. Poliisileffoja on tehty miljoonia ja taas miljoonia hieman eri painotuksilla huumoriin, autokaahailuun, ammuskeluun, väkivaltaan, huumeisiin, mafiaan jne. päin. Clint lähestyy asiaa lännenfilmien suunnalta. Dirty Harryissa ei minusta ole sellaista häiritsevää mafiamachopsykologiaa kuin yleensä yhtä hitaissa ja tietyssä mielessä aivan katsottavissa Robert de Niro-tuotannoissa eikä niin perverssiä tai "koskettavaa" väkivallalla mässäilyä kuten nuoremman polven silmissä katu-uskottavalla Tarantinolla tai astetta epätaiteellisemmissa tavan Bruce Willis- tai Al Pacino-rikosleffoissa. Harry ei juurikaan näytä tekevän mitään teknistä tai haastattelututkimustakaan. Jotenkin vain tapahtumat soljuvat luonnollista tietä eteenpäin niin, että syyllinen saa surmansa loppukohtauksessa jossakin korkealla paikalla Callahanin kanssa. Isokaliiberinen pistooli, vähintään S&W M29 .44 Magnum, riittää ratkaisemaan kaikki ongelmat. Tutkinnallisena taktiikkana on se, että Callahan vierailee myöhässä rikospaikoilla ja toimii houkutuslintuna tai kärpäspaperina rikollisille, jotka yrittävät pistää Callahanin pois päiviltä, mutta joutuvat itse Callahanin ampumana kukin vuorollaan oikosääristen pataljoonaan. Konnat hyökkäävät väijytyksestä Callahanin kimppuun tämän tästä ahkerasti vähintään konepistooleilla ja pommeilla, mutta osumatarkkus on ihmeen huono. Hissi tai auto tulee täyteen luodinreikiä, mutta jotenkin luodit vain eivät osu läpiammuttavan maalitaulun sisällä olevaan sankariin. Vain Callahanin poliisipari saattaa saada siipeensä. Autoja romuttuu tasaiseen tahtiin. Aikaisemmin Callahankin sai jossain välissä pahasti turpiinsa jäädessään konnien vangiksi, mutta viimeisessä Likainen Harry -elokuvassa Clint ei viitsi enää alentua sellaiseenkaan stereotypiaan. Callahan saa ampua seurauksitta kaikki konnat eikä joudu siitä pahemmin tilille, vaikka voi vähän saadakin moitetta komisariolta ja joutua virallisesti hyllytetyksi joksikin aikaa tehtävistään, mutta roistothan eivät noudata virka-aikoja tai -määräyksiä vaan jatkavat Callahanin jahtaamista tämän vapaa-aikoinakin eli vastaavasti Harry voi harventaa rikollisten rivejä kaiken aikaa myös epävirallisesti. Hieno systeemi mutta toimii vaan elokuvissa. Yhtä onnekkaita ja tehokkaita poliiseja ei taida olla oikeasti olemassa. Ja jos olisikin niin holhousyhteiskunta ja kierojen lakimiesten paratiisi ei antaisi heidän toimia. On kuitenkin muistettava, että Likainen Harry ei sorru virka-asemansa laittomiin ylilyönteihin, ota lakia omiin käsiinsä esimerkiksi panemalla "tuomioita" omavaltaisesti täytäntöön. Hän vain puolustaa demokraattisesti ja laillisesti isolla pyssyllä itseään ja samalla koko yhteiskuntaa tehden maailman muualla kuin välittömässä läheisyydessään ehkä hivenen paremmaksi paikaksi elää, vaikka ongelmia ja rikollisia tuleekin aina vaan lisää. Se lienee Likaisen Harryn painava yhteiskunnallinen sanoma. Ainakin muutama katutason pahis saa palkkansa.

Tuottelias toisinajattelija on poissa

Jaaha nyt se sitten tapahtui. Veikko Huovinenkin vaihtoi kortteeria. Muistelen yhtä tv-ohjelmaa, missä hän källäili pihallaan ja meinasi, että on sääli jättää rakennuksia oman onnensa nojaan, kun kuolee. No joo. Siitä saisi joku ulkomaan elävä aihetta ihmettelyyn suomalaisesta kansanluonteesta, mitä ei kai tiukan tieteelliseltä kannalta ole olemassakaan sen paremmin kuin muitakaan kansanluonteita, tai edes luonteenpiirrettäkään. Huovinen oli kuitenkin kansanomainen toisinajattelija, tai itsenäinen ajattelija, miten vain. Luulisin että hän arvosti luovaa laiskuutta jopa enemmän kuin vaikkapa Kalle Päätalo? Eino Säisästä tai Heikki Turusesta en olisi aivan varma. Itse asiassa Huovinen olisi itseoikeutettu alustaja Laiskan kirjallisuuden päivillä, ja saattaahan hän vielä alustaakin, tai edeltää, tai jotain.

Jippu

Kirjaan tähän alustavaa fanitusta (ennen kuin se loppuu, no joo, Jipusta joko pitää tai sitten inhoaa). Tyypillistä tosiaan, että Jippu herättää mielipiteitä niin laidasta laitaan. Aivan alussa seisoin Jipun erikoisen persoonan ja käytöksen harhauttamana ehkä noiden lukuisien epäilijöiden, pilkkaajien ja kadehtijoiden joukossa, mutta se meni pian ohi kuunneltuani juutuubista Jipun tuotantoa: erinomaista kaikki tyynni minusta, varsinkin Enkelten kaupunki of course. Jippuhan kirjoittaa"päiväkirjassaan" lauseen loppuun usein vastaavan anglismin että jee. Minusta Jippu on toistaiseksi ollut naispuoliseksi songwriteriksi erittäin lahjakas, tuottelias ja vakuuttava, suorastaan jo johtava sellainen Suomessa. Mielessäni olen verrannut häntä jopa sellaisiin suuruuksiin kuin Joni Mitchell, Bob Dylan, Neil Young, Leonard Cohen, J. Karjalainen tai Juice heidän aloitellessa uraansa. Jippu vaikuttaa kuitenkin hämärältä ja arvaamattomalta tyypiltä, joka voi tehdä jatkossa aivan jotain muutakin kuin noita subjektiivisia, pienimuotoisia laulelmia, koskettavia taideteoksia. Ehkä hän vahvistaa laulajan roolia biisintekijän kustannuksella, mene ja tiedä. Seurustelu tuollaisen "huonon isähahmon" kuten Jussi Lammen kanssa saattaa olla vaara originaalille luovuudelle. Minusta Jipun ääni on tehokkaan kaunis ja ilmaisukykyinen, hänen käytämänsä fraseeraus ja tehostukset sekä ajoittain yltiöpäinen tulkinta, jopa tietty rosoinen kompleksisuus ja intensiivisyys, välillä naivius, kaikki ihastuttaa ja sopii mun korvaan ja taidemakuun. Useimmat muiden naislaulajien levytykset vaikuttavat Jippuun verrattuna ylituotetuilta, sliipatuilta, laimeilta, yksinkertaisilta, pinnistetyiltä, yksittäisiltä... Jippu on tosiaan subjektiivinen nero, jonka biisit ja laulu, niin ne vaan toimii aina, vaikka kuinka moitittaisiin iskelmällisyydestä, lukihäiriöstä, lapsellisuudesta, epäpuhtaudesta ym. muusta toisarvoisesta. Jippu on kuin jatkuva virta tunnetta ja kauneutta, Suuri Taiteilija Jumalan armosta. Tietenkin sen takana minkälaisena kuin hiomattomana timanttina hänet nyt tunnemme saattaa paradoksaalisesti olla jossain määrin levyfirman ja kanssamuusikoiden salaliitto? Netistä ei aivan helposti näytä löytyvän, missä määrin hän säveltää biisinsä täysin itse, esimerkiksi. Ilmeisesti pääosan ja pääosin. Ehkä Jipun huolimaton päiväkirjatekstikin on vain osa imagonrakennusta heh heh. Vaikea kyllä uskoa. Todennäköisesti levy-yhtiötä pitää vain onnitella, että se antaa Jipun lahjakkuuden ilmetä aidosti eikä syyllisty liialliseen tuottamiseen ja kaavamaisuuteen, hiomiseen. Tosin Jippukin on sanonut jossain, että usein hän fuulaa vaan. Siis laulajana hän onkin parhaimmillaan Celine Dion eikä JJ Cale? No, molempi parempi. Jippu on live-esiintymisissäänkin välillä ainutlaatuisen voimakas ja koskettavan tunteellinen heittäytyjä.Tähän asti nimi Jippu on minusta kaikessa subjektiivisuudessaan ja spontaanisuudessaan ollut laadun tae, joo joo. Jokainen Jipun biisi on minulle hitti, ihmeellistä. Jipun laulutekstejä moni pitää liian outoina, angstisina, itseään toistavina, lapsellisina, epäloogisina ja hetken mielijohteina yms. mutta siinä onkin tietenkin osaltaan niiden voima ja viehätys. Jippu on aina kimpale puhdasta (tai likaista, no joo siis paljastavaa) tunnetta. Toivotan onnea ja menestystä myös jatkossa!