Pitkästä aikaa minut kutsuttiin työhaastatteluun. Tietenkin joukon jatkoksi mutta kumminkin. Epätoivoisia tilaisuuksia. Yritän sönköttää alussa korrektisti jotain, mutta pian menee hermot, kun tajuan miten huonosti haastattelu etenee. En saa kehuttua tarpeeksi hyviä puoliani enkä vähäteltyä huonoja puolia. Kuumenen liikaa ja alan viljellä itseironisia heittoja ja tunteellisia repliikkejä. Maalaan isolla pensselillä ilman kunnon argumentaatiota. Kiivailen päähaastattelijaa vastaan ja jätän esittelijän paitsioon. Esitän rajuja vastaväitteitä enkä komppaa tarpeeksi.Valituksi tulee taas kerran minihame heilahtaen nuori pätevä kaunokainen esimiesten iloksi. Tosiaan, en ole nuori vaan vanha, mutta syrjäytetty kumminkin. Ehkä presidentti lohduttaa, tai siis presidentin rouva. Hänellä saattaa olla yhtä hyvä isäsyndrooma kuin Jasminilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti