Sitähän minä tulin sanomaan, että olen se minäkin päässyt saatille monta kertaa. Kerrankin ajoin kaupunkiin, parkkeerasin auton hollille ja otin vähän pohjia. Menin siitä yhteen kapakkiin. Siellä oli hiljasta vaan siinähän jäi paremmin aikaa lasin kallisteluun. Iskin silmäni aika hyvännäköseen dorikseen ja vähän uhkailin, että lähen saattaan sitä. No se ei kieltänyt eikä kyllä myöntänytkään. Katoin vähän sen perään millon se teki lähtöä ja eikun pökkäsin ittenikin ulos samaan kuumaan. Onneksi se oli yksin vaan eipä kauan. Vähän ihmettelin, kun se aina lisäsi vauhtia, kun kirin rinnalle, mutta väkisinkin pysyin sen vierellä ja juttelin mukavia. Ei se kyllä vastannut mitään, mutta minä ajattelin, että se on hiljasta sorttia ja urheiluihmisiä. No ei siinä mitään, tultiin viimen semmosen ison kivitalon pihaan ja minä ajattelin, että nyt tästä kohta pääsee jatkoille ja sitä rataa, mutta arvatkaapa kuka tuli aukaseen ovea. Poliisi saakeli. Johan löyty tytöltäkin kieli. Se lauloi minut heittämällä sisään. Sillon otti kyllä pattiin ja aamulla hirveissä krapuloissa vielä enemmän. Kai sitä oli meikäläinen sen verran pöllyissä etten ollenkaan ajoissa huomannu, että se mitä luulin tytön kotitaloksi olikin poliisiasema. Yö kului vähemmän rattosasti putkassa ja uhkaili se poliisi muitakin seurauksia, mutta sain puhuttua sille vähän järkiä, sentään oman kylän poikia alkujaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti